yön ajatuksia

Mä haluaisin että joku kuuntelisi mua, ymmärtäisi ja kertoisi että tää ei oo pysyvää.
Mutta ei mulla oo ketään joka tekisi niin. Mä oon niin yksin että itkettää.

Mä en tunne enää mitään. Mun mieli on tyhjä ja turta.
Haluan kuihtua ja kadota ja hävitä.

Mä nukun miten sattuu, mä syön miten sattuu, mä otan lääkkeitä miten sattuu, mä en osaa elää.

Mä haluan tän ahdistuksen pois, se vie mun voimat salakavalasti ja tappaa mut hitaasti mutta varmasti. Mä haluan tän äänen kuiskimasta mun korvasta. Mä haluan elämän. Mutta oon ihmisraunio, musta ei saa enää kokonaista. Mä oon rikkinäinen. Musta ei tuu enää mitään. Mä en ole mitään. Oon vaan tyhjä kuori.

long time no see

En oo tänne kirjotellu tosi pitkään aikaan. Mulla tuli yhtäkkiä sellanen fiilis että haluan kirjottaa mun ajatuksia ylös.

Mulla on ollu terapia nyt kesätauolla, ja viimisimmässä hoitoneuvottelussa sovittiin että heinäkuun ajan kävisin pajaohjaajalla juttelemassa kerran viikkoon. Todellisuudessa oon käynyt terapiassa viimeksi toukokuun puolella, en saanut itteeni lähtemään terapiaan sen jälkeen. Nyt ku terapeutti oli lomilla kesä- ja heinäkuun, oon huomannu kuinka muhun oikeesti vaikuttaa terapia. Musta tuntuu et räjähdän kohta kasaan, en pysty puhumaan kellekkään mun fiiliksistä. Alan olla epätoivonen, musta tuntuu ettei mua voi kohta enää auttaamikään/ kukaan. Paja-ohjaajan käynnit on menny siihen, et ollaan hoidettu käytännön asioita, ja en millään kerralla oo pystyny puhumaan mun pahasta olosta.

En ees tiiä mistä alottas. Syömisten kanssa menee niin ja näin. Halu laihtua on suurempi mitä koskaan aiemmin ja viha omaa kroppaa kohtaan on ihan sietämätöntä. Mua itkettää, parin viikon loma laihdutuksesta (lastenhoitokeikan ja muiden syiden takia) on jäänyt päälle, ja vaikka mua vituttaa ja ahdistaa ja oksettaa niin silti oon yrittänyt syödä jotain ja välillä menny ihan yli. Omasta mielestä siis. Mä niin haluan kontrollin takaisin. Haluan olla syömättä kunnolla, haluan paastota. Haluan tuntee nälkää. Mun on pakko saada painoa alemmas. Musta tuntuu että en edes ansaitse apua mun syömisongelmiin, oon ihan helvetin isokokonen. Kukaan ei ikimaailmassa vois arvata että mulla on ongelmaa syömisten kanssa. Välillä lääkäri on tehnyt selväksi että mua ei oteta tosissaan ennenku mun paino on oikeesti reilusti alipainon puolella. Vittu, ihan sama. Mä laihdutan kymmenen kiloa. Ei ketään silti kiinnostais vittuakaan.

Kauan suunniteltu omaan kämppään muutto vihdoin toteutuu, jos nyt saisin ensin asunnon. Mua ahdistaa koko asia, en jaksa enää lähetellä hakemuksia ja selailla vuokra-ilmotuksia. En edes tiiä miten raha-asiat järjestyy. Mua hirvittää ja pelottaa ja oksettaa ajatus siitä, että oon omassa asunnossa ihan yksin. Mutta toisaalta taas haluan pois kotoa, haluan oman rauhan, oman kodin, oman elämän. Sen mä tiedän että kun vihdoin omaan asuntoon pääsen muuttamaan, kaikki ruuanlaitot ja ruoka-ostokset tuskin onnistuu. Mulla on varmaan kaapit tyhjänä ja paastoan vaan enkä saa syötyä mitään. En tiiä. En jaksa edes ajatella koko asiaa.

Viikonloppuna porukat lähtee reissuun, syömishäiriöpuoli kiljuu riemusta. Kukaan ei kato mun syömisiä, saan rauhassa paastota. Samaan aikaan toinen puoli musta itkee, oon aivan helvetin väsynyt tähän kaikkeen. Haluaisin vaan romahtaa ja itkeä jonkun olkaa vasten. Mutta mulla ei oo ketään. Yritän seliutä joka minuutista, tunnista ja päivästä. Tää on yhtä kärsimystä. Illat on pahimpia, ahdistus räjähtää ihan sietämättömäks ja kaikki asiat kerääntyy isoksi möykyksi. Tekis mieli hakata taju kankaalle että ei tarvis miettiä hengittää tai elää. Mä en edes nää syitä miksi mun pitäs jaksaa. Musta tuntuu ettei mulla oo ketään. Mä tiedän että tuun tunteen mun olon ihan helvetin yksinäiseksi omassa kämpässä. En mä tiedä miten selviän itteni kanssa.

Nytkin pyörin sängyssä ahdistuksissani, ravaan tupakalla tunnin välein. Iltalääkkeet on otettu, mutta mun pää pitää mut hereillä. Eilinenkin yö/ilta meni siihen, että mieli yritti taistella unta vastaan viimiseen asti. Ketipinor väsytti mutta en vaan saanu nukuttua koska päässä pyöri miljoona asiaa. Mä vaan haluaisin nukkua. Saada pään sekasin tai tajun kankaalle, ihan sama. Taukoa tästä päänsisäsestä myllerryksestä. Koska oon niin loppu tähän. Mä en jaksa enää kauaa.

Väsynyt elämään

Mä vaan tahtoisin nukahtaa ikuiseen uneen. Tahtoisin hukuttaa murheet jäiseen veteen, tahtoisin heittää huolet olan yli mustaan ojaan. Tahtoisin elää, tahtoisin olla tässä ilman pahoja ajatuksia. Tahtoisin pois maailman pahuuden, tahtoisin vaan sut mun vierelleni. Sä halaisit mua ja kertoisit että kaikki menee hyvin, kaikella on onnellinen loppu.

Mä tahtoisin halata sitä onnetonta tyttöä, ja kertoa että ottaisin sen pahan olon kannettavaksi itselleni koska vain. Kertoisin ettei tarvi olla vahva. Tästä kaikesta on tie pois. Vai onko? Ne sanoo niin. Ne sanoo että huominen on parempi. Ne sanoo että tää helpottaa. Ne sanoo ettei mikään oo ikuista.

Entä jos huominen ei oo parempi? Entä jos tää on ikuista? Entä jos tää ei helpota koskaan? Mistä ne tietää sen?

Mä tahtoisin istua sun kanssa laiturilla, katsella veden liikettä ja kuunnella luonnon ääniä. Sä ottaisit mut  syliin ja katsoisit, kun poltan tupakan toisensa jälkeen. Saastutan mun keuhkojani tervalla. Sä  sanoisit mulle, että rakastat mua.

Mutta sua ei ole. Mua ei lämmitä kukaan. Ne sanoo että ne välittää mutta niitä ei kiinnosta. Mä istun yksin pimeässä ja mun seurana istuu paha olo. Se on kasvanut muhun kiinni. Sekään ei välitä. Mun olo on niin tyhjä ja kylmä.

Sekasotku

Joo. Tää päivä oli taas tämmönen..

Aamulla otettiin paino ja saan nähdä sen luvun. Haluan vaan sen viis kiloa pois. Mutta en mä pysty sitä saamaan pois, ku laitetaan ateriat valmiiksi ja kaikki pitää syödä. Musta tuntuu että ne tahalleen laittaa sitä ruokaa niin paljon. Ahistaa, mun maha on edelleen täys iltapalasta vaikka senki  söin kolme tuntii  sit.

Mua ahistaa  tää kyttäys. Haluan jo päästä lenkille yksin, haluan laittaa ruuat ITE . mä toisaalta tiiän  että annan syömishäiriölle enemmän valtaa jos saisin enemmän vapauksia. Mutta en vaan just nyt kestä tätä. En kestä tätä oloa mitenkään.

Tänään meinasin oikeesti flipata, meni hermot totaalisesti. Meillä oli liikuntaryhmä ja yleensä ne muut menee heittämään frisbeegolfia tai jotain vastaavaa, ja ne jotka ei sitä pelaa käy kiertämässä pururadan. Mutta sinne lähti mukaan vaan yks hoitaja nii en siis saanu mennä mukaan, vaikka me kävellään joka ikinen kerta se sama pururata. Sen takia ku en saa käydä ilman hoitajaa edes kävelyllä. Mä sit  lähin yksin kävelemään, häippäsin vaan ku ärsytti ihan kaikki. Kukaan ei tainnu ees huomata et olin häipyny ku aamuvuorossa oli vähemmän hoitajia. (Oisin siis voinu  käydä vielä pidemmällä lenkillä).. Thank god ne unohti mun välipalan.

Mun ajatukset on jotenki nii  sekasi että en edes osaa muodostaa järkeviä lauseita. En pistäis pahaks  jos en Huomen aamuna heräis  ollenkaan. En jaksa taas uutta päivää ja tätä ahistusta. Mulla on jotenki  vaa mitta täynnä tästä kaikesta. Tekis mieli itkee mutta en ees pysty. Miks tää elämä on tällasta vuodesta toiseen? Millon  musta tulee taas normaali? Vai tuleeko musta ees koskaan? Vähän ois kauheeta olla tällanen  joskus kymmenen vuoden päästä. Hyi. En halua ees aatella.

Niin toivoton olo. Kuka mut  jaksais nostaa ylös? Mä oon niin vihanen  itelle. Oon taas samassa tilanteessa missä vuosiki sit. Muut menee elämässä eteenpäin mutta mä en saa aikaseks käydä kouluja enkä elää normaalia elämää, ku oon niin käpertyny itteeni ja jumitan paikallaan. Jos pääsen pari askelta eteenpäin niin putoon  alas ryminällä. Miks oon tällanen? Miks just mä???? Miksi miksi miksi.

Uus päivä uudet kujeet vai miten se oli

Koko päivä siitä sekunnista ku avasin silmät on Ollu ihan paskaa. Oon yrittäny syödä opamoxien avulla, mutta ei onnistunu mikään paskan vertaa. Aamupalan söin osissa, koska en tosiaankaan ois saanu alas kerralla koko aamupalaa.  Oon ihan uupunu tästä päivästä, koko päivä ollu  yhtä päänsisästä taistelua. Tää on vaan liian rankkaa.

En jaksa antaa turpiin syömishäiriölle koska se hakkaa mut palasiksi samantien. En pysty yksin siihen mitenkään niin yritän pikkuhiljaa opetella avun vastaanottamista. En vaan yksinkertaisesti pysty sietämään sitä ahistuksen tunnetta. Ei siihen auta mikään lääke.

Mä en yhtään tykkää siitä ihmisestä millaiseksi syömishäiriö tekee mut. Vihaan ihan kaikkea siinä.

Nyt on ilta ja paniikissa aattelen jo huomista  aamupalaa. Iltapala kiertää ikävästi mahassa, tunnen sen niin srlkeesti.. Mulla on niin lihava olo. Pitäs yrittää nukkua mutta en jaksa vaan. Koska nukuin päivällä parin tunnin päiväunet, olo on iha tööööt edelleenki.

Mä haluaisin päästä jo lenkille.. En hoitajan kans vaan yksin. En jaksa enää tätä kyttäystä. Miks kaikki pitää olla näin vaikeeta??

Laidan kuvan tänhetkisestä kropasta. Vaikka mua oksettaakin. Haluaisin vaan saada sen viis tai kuus  kiloo pois. Sitä voisin olla tyytyväinen.

Elonmerkkejä

Joo. Mun on pitäny  tosi monesti tulla kirjottelemaan mutta en vaan jo saanu  aikaseks. Oon siis edelleen osastohoidossa. Tällä hetkellä edelleen tosi hankala vaihe. Tuntuu että joka ikisessä asiassa kaikki menee päi  jotai.

Siis tää osasto millä oon edelleen oli kesän ajan sulussa. Juhannuksesta 21. Päivään heinäkuuta. Mun omahoitajat  ja lääkäri ehdotti kesän ajalle paria intervallijaksoa toiselle osastolle, mutta en suostunu eikä ne mua alkanu pakottamaan. Olin jo kuvitellu ja suunnitellu kesän valmiiks ja siihen ei todellakaan sopinu mikään osasto. Näin jälkeenpäin ajateltuna ois varmaan oikeesti ollut hyvä käydä siellä. No mutta sitä sovittiin kesän ajaksi hoitajalle keskusteluja sinne samalle osastolle. Eka ja viimeinen käynti oli heinäkuun alkupuolella. Mulla oli menny  jonku aikaa jo huonommin mutta kerroin hoitajalle (jonka olin tavannu aiemmin tasan kerran) että kaikki on fine, oon hengissä jne. Se hoitaja totes etten tarvi  uutta aikaa ja mä häippäsin. Asiat pikkusen  karkas loppuloman aikana käsistä mut periaattessa  ois voinu  huonomminki mennä.

Takasinpaluu osastolle oli tosi hankala, oli tavallaan kerenny siinä reilun neljän viikon aikana sopeutua kotioloihin. Mun oli hankala myöntää alussa että kesä ei mennykkää niinku elokuvissa. Syöminen oli alussa tositosi vaikeeta. Jouduin korvaamaan melkein kaikki ateriat lisäravinnejuomalla. Sit pikkuhiljaa yritin syödä ruokaa ,mutta en oikeen  jaksanu ees yrittää koska kesällä ateriasuunnitelman noudattaminen oli menny ihan perseelleen.

Sit otin lisärin  ruuan sijasta, koska se oli helpompaa oksentaa pois. Oon siis vapaaehtosessa hoidossa enkä halua pakkohoitoon joten pakko syödä jotain ettei siirretä toiselle osastolle. Joten esitin että söin mutta todellisuus oli se että jokaikisen ruuan jälkeen menin vessaan ja tyhjensin kaikki mitä ulos sain. Sit kerroin hoitajalle että otan lisärin vaan siks että se on helpompaa oksentaa. Sit  otettii vähä järeemmät keinot käyttöön koska paino tippu vaan.. Joten tällä hetkellä mulla on tehostettu valvonta eli en saa mennä lenkille ilman hoitajaa, ruuat laitetaan valmiiksi, ja pitää syödä hoitajan kanssa, tunti ruokailujen jälkeen yleisissä tiloissa, jos haluaa tupakille niin sinnekki pääsen vaan hoitajan seurassa. Mulla on myös nostettu lääkitystä ja otettu opamoxit käyttöön  helpottamaan ahdistusta ruokailuihin liittyen.

Tää päivä on menny tosi paskasti. Ruokailut ei oo sujunu, ainoot ruuat mitkä on noin jotenki menny alas on aamupala ja lounas. Päivällä lähettiin käymään osaston autolla reissussa. Nuo muut oli sit päättäny että samalla käydään syömässä Kotipizzassa. En ollut kuullu niiden suunnitelmista mitään joten en siis tienny kokoasiasta. Ku muut meni sisälle nii lähin pois toiseen suuntaan kävelemään. Mulla tuli joku ahistuskohtaus, päivä ei ollu muutenkaa ihan helpoimmasta päästä. Yritin rauhottua  ja kaks hoitajaa tuli siinä ja yritti houkutella mua mutta aloin vaan itkemään. Lähin kävelemään ja karkasin siitä tilanteesta. En ois vaan mitenkää pystyny syömään mitään pitsaa. Lähin kotiin päivälomalle jonka olin sopinu aiemmim. Ehtona oli vaan se et söisin  ennen lähtöä. En syöny, mutta häivyin silti. Kotona en saanu  mitään alas ja mulla oli jotenki  tosi paska olo kokoajan.

Tulin takas  osastolle kasin maissa. Pyysin iltalääkkeet samantien ja otin myös tarvittavan, koska kaikki meinas kaatua päälle. Sain osan iltapalasta syötyä. Kaikki ajatukset vaan kiertää kehää ja mietin ja mietim asioita taukoamatta. Ketipinorit yrittää saada mutta nukkumaan mut mieli taistelee vastaan. Mulla on ihan sietämätön olo. Sen liikuntakiellon takia tuntuu että paisun ku joku pullataikina. Ahistaa. Oon paska, en pysty parantumaan. Haluan vieläki  laihtua. En mä pysty tähän en mä pysty mihinkään. I am looser. Such a fucking looser who  can  not even recover or do anything.

Hello may!

Eli siis. Olin lomalla osastolta keskiviikosta maanantai-aamuun. Kotona oli välillä tosi vaikeeta, mikä oli ihan odotettavissakin. En tehny mitään ihmeellistä mutta näin mun sulosta kummityttöä. Vauvaterapiaa. Syömisten suhteen meni kaikin puolin ihan ok vaikka välillä tuliki oksennettua. Suurin osa ruuista kuitenki pysy sisällä. Söin jopa vappumunkkia ja simaakin maistoin! Tänään oli aamusta jostain syystä tosi paska fiilis ja kaikki masensi. Aamupala  oli ihan superhypervaikee syödä. Tässä päivän mittaan oon kuitenkin piristyny.

Mulla oli aamupäivällä perhepalaveri. Se meni hyvin, en edes itkeny. Puhuttiin vähän jatkosta ja tästä nykyhetkestä, mitä hoitoon sisältyy ja muuta sellasta. Tän viikonlopun oon osastolla vaikka sunnuntaina onki äitienpäivä. Synttärit lähestyy hurjaa vauhtia. Tänään tasan viikko täysikäsyyteen. Hui. Tosin ei se paljoa muuta tän hetkistä tilannetta, paitsi pitää alkaa maksamaan sairaalamaksuja. Synttäriviikon sunnuntaina lähen siskon kanssa reissuun jos kaikki menee hyvin. Se johtuu musta itsestä suurimmilta osin joten yritän tsempata ettei sinne lähtö peruunnu. Se ois aika iso pettymys. Mutta yritän selvitä päivä kerrallaan sen kummemmin tulevaisuutta murehtimatta.

Tuntuu että aika menee oikeesti niin nopeesti. Ihan vasta `vietin` vuoden vaihtumista osastolla ja nyt eletään jo toukokuuta. Tasan vuosi sitten taaksepäin olin aikalaillla samassa tilanteessa kun nytkin lukuunottamatta sitä että nyt oon osastolla ja saan oikeesti apua. Pienin askelin edetään ja tietenki tää on vähän tällasta vuoristorataa. Mutta syksystä oon edennyt sen verran että jopa minäkin huomaan sen. Vaikka toisinaan tuntuu siltä että ei tästä suosta ikinä nousta, niin silti jaksan uskoa että mullakin on elämä vielä edessä.

Loppuun vielä kuva viikonlopulta. Hyvää toukokuuta kaikille!

Vähän kuulumisia

Joo. En tosiaan oo kirjotellu pitkiiiin aikoihin. Tässä aloin miettimään että mitä teen tän mun blogin kanssa. Voisin herätellä tän henkiin, jospa mulla olis nyt vähän enemmän voimia kirjoitella.  Mutta siis. Viime kirjoituksesta tosiaan on kulunut varmaan yli puoli vuotta. Siinä välissä on tapahtunut ihan hirveesti kaikkea. Mutta aloitetaan jostakin.

Eli sillon lokakuun ja marraskuun vaihteessa mulla alko menemään niin huonosti etten ollut ees turvassa kotona. Lähetin jossain tosi sekavassa mielentilassa terapeutille viestin että mun voimat alkaa olla tosiaankin iha loppumetreillä. M huolestu siitä viestistä niin paljon että mulle varattiin kiireellinen lääkäriaika että sit katotaan mitä mun kans tehdään. Mulla oli se lääkäriaika sit 17. Marraskuuta. Siellä oli meidän perhetyöntekijä, äiti, terapeutti ja se lääkäri. En oikeesti osannu sanoa, että oonko viikon päästä hengissä. Tai ees seuraavana päivänä. Lääkäri tuli sit siihen tulokseen että mun paikka on osastolla. Menin sinne vapaaehtosesti, en olisi halunnu siihen mitään ylimäärästä ambulanssihässäkkää. Käytiin mutka kotona ja otin jotain tavaroita mukaan, en yhtään tienny kuin pitkään siellä oisin. Mentiin sit päivystyksen kautta sinne ja mutta otettiin sisään osastolle.

Oikeestaan siitä asti oon ollu eri osastoilla, välillä pari viikkoa kotona ja sitä taas seuraavaan paikkaan. Tällä hetkellä oon avo-osastolla kokopäiväsenä potilaana. Takana on helmikuuhun asti jaksoja kahella eri suljetulla osastolla, ja helmikuun puolivälin jälkeen alotin täällä päiväpotilaana ja siitä vähän ajan päästä siirryin tänne kokopäiväseksi.

Sillon ensimmäisellä osastojaksolla mulle diagnosoitiin vaikea masennus ilman psykoosia, ja sitä muilta osastolta diagnooseina on tullu ahdistuneisuushäiriö ja syömishäiriö. Tällä hetkellä syön mielialalääkkeitä ja sit illalla menee lääkkeet et saan nukuttua. Mulla on nyt käytössä ateriasuunnitelma joka on mun mielestä tosi iso. Oon pikkuhiljaa opetellut syömistä uudelleen tuettuna. Punnitukset on tällä hetkellä kolmesti viikossa. Paino on tippunu viime syksystä 12 kiloa, ja syömishäiriö on edelleen aika vahvasti kiinni mussa.

Viimeiset puol vuotta on ollu mun elämässä vaikeinta aikaa. Tällä hetkellä yritän kuntoutua. Matka on pitkä ja takapakkeja tulee ihan kokoajan mutta kai tässä ollaan vähän eteenpäin menty. Ajatukset tulevaisuudesta on kauhunsekaset, enkä uskalla edes ajatella elämää kovin pitkälle eteenpäin. Siitä on kohta vuosi ja neljä kuukautta ku jäin sairaslomalle. Ja oon siis sairaslomalla edelleen. Mutta just nyt yritän keskittyä selviämään jokaisesta päivästä, sen kummemmin tulevaisuuden suunnitelmia miettimättä. Sen aika tulee sit kun oon siinä kunnossa.

On tässä ollu jotain hyvääkin, oon saanut eri osastoilta oikeesti hyviä ystäviä. Sellaset ihmiset jotka on kokenu tosi samanlaisia asioita kun itekki oon. On jotenki tosi helppoa puhua asioista, ku ei tarvi niin monen mutkan kautta selittää.

Tosiaan, tasan kahden viikon päästä on edessä täysikäsyys. Mä oikeesti täytän 18 vuotta. Se tuo enemmän vastuuta, joka ahistaa mua. Mutta kai se on ihan normaalia. Ois helppoa olla pieni lapsi, ei tarvis huolehtia mistään.

Kerrotaan vähän tämänhetkisestä fiiliksestä. Tänään mieliala on ollu tosi vaihteleva. Osasto menee torstaina sulkuun koska vappu, mutta sain luvan lähtee kotiin jo huomenna jos asiat menee hyvin. Vähän pelottaa että miten selviää. Mutta se on vaan muutama päivä. Maanantaina osasto sit aukeaa taas. Pitää yrittää syödä joten kuten. Tilan jo valmiiksi että ateriasuunnitelma n noudattaminen kotona on ihan kamalan vaikeeta. Senkin tilan, että mulla tippuu aina kotilomilla paino. Mutta yritän selvitä kunnialla.. Viimeksi osastosulun aikaan olin huonommassa kunnossa ja en päässyt kotiin. Jouduin mennä viikoksi suljetulle, ja sitä ku vointi oli vähän parempi niin sain tulla tänne takas.

Kesä on tulossa taas. Edelleen hengissä. Piti vaan tulla ilmottelemaan itestäni. Hyvää kevättä kaikille! Ehkä vastedes kirjottelen useammin :)

anteeksi

mulla on niin paha olo. Mä haluan tehdä itelleni jotain, oon niin läski sika. Peruin tänkin viikon psykologiajan.
En jaksa tätä elämää. Miks mä en osaa nauttii mistään? Tunnen kokoajan pelkkää ahdistusta? Miks asiat, jotka ennen on tuottanu mulle iloa ahdistaa mua niin paljon? mikä  mua riivaa?!
Joo. Tällä hetkellä istun junassa. Matkalla kohti kotia. Kaikki ihmiset näkee miten ruma ja lihava oon. Mä haluun äkkiä kotiin että saan hautautua mun omaan ihanaan sänkyyn itkemään mun paskaa elämää.
Anteeksi. Mä vaan haluan pois. Niin pian..
Huomenna paastoan. Ja lauantaina. Mua ei voi estää kukaan. Ei äitikään. Mä en vaan syö mitään. Enkä juo. Ens viikolla syönättömyys on luultavasti helpompaa. Mun vaan täytyy pystyä tähän.
Täytyy varmaan jossain vaiheessa kertoo totuus psykologillekin. Kyllä, mä olen valehdellut sille. No onko siinä mitään järkeä? No ei.

Nobody knows

Mä en taaskaan oo kirjottanut. Mulla ei oo ollu voimia oikeen mihinkään ylimääräseen, ja päivät on menny yhdessä sumussa. Täällä mä vieläkin oon vaikken haluaisi.

Itseviha on aivan kamala ja ne äänet huutaa päässä vahvemmin mitä ikinä. Ahdistus syömisitä ja peilikuvasta. Mä en saa syödä, en saa juoda, en ansaitse tätä, oksettava, ruma, ällöttävä, läski läski läski läski.
Kuole pois, susta ei välitetä. Sulla ei ole mitään merkitystä. Oot turha ihminen, oot näkymätön muille. Oot ilmaa, kukaan ei tajuais edes sun poislähtöä. Ei kukaan. Vaikka ne sanoo että oot tärkee, se ei pidä paikkaansa. Sä et oo tärkee kenellekkään.

"Musta alkaa kokoajan tuntumaan enemmän siltä, että osasto olis se paras vaihtoehto. Musta tuntuu ettei nää asiat oo menny yhtään paremmaks."

Ne sanoo niin. Ne anto lääkettä mutta luin sivuvaikutuksista et se nostaa painoa. Mä mielummin kuolen kun lihon. Ne sano että kahden kuukauden päästä katotaan vaikuttaako lääke. Mutta mä en syö sitä. Ne anto mulle kaks kuukautta lisää aikaa kuolla.

Miksi kukaan ei tajua että mä en jaksa enää. MÄ EN JAKSA ENÄÄ.

En jaksa esittää normaalia. En jaksa enää pitää kulisseja yllä. Mä oon niin  hajalla. Rikki. Raunio.

Miks mun pitää elää? Miksi? mä en saa vastausta. Koska ei mun pidäkkään. Mä voisin tehdä sen. Kukaan ei vois estää mua. Mä en enää jaksa enkä osaa puhua. Mä karkaan takaovesta ja häviän elämälle. Mä en vaan jaksa taistella enää.

Miksi yhden hengen vaati se ennen kuin me muistettiin

Mä haluan kuolla. Kuolla pois äkkiä.

En kestä enää tätä elämää, en vaan jaksa enkä pysty enää tähän.

Mitä jos mä tappaisin itseni? Mitä jos en ole viikon päästä enää täällä?

Se paha olo vei mut. Mä tekisin mitä vaan että pääsen tästä pois. Mä pystyn jo koskettaa pohjaa, oon niin syvällä. Mä meen kohta sen pohjankin läpi. 

Mä en halua enää syödä mitään ikinä. Mä haluan tuntea vain nälkää ja kuolla siihen, kun mun keho lakkaa toimimasta koska se ei enää jaksa tätä rääkkiä.

Mitä mä edes teen täällä? Mä oon ihan ulkopuolella kaikesta. En elä elämää. Mä en tiedä mitä tää on. Ehkä jotain painajaista. Olisikin. 

Lääkäriaika ois pyöristettynä noin kolmen viikon päästä. En mitenkään jaksa ajatella elämää niin pitkälle. En jaksais enää sekuntiakaan enkä minuutin minuuttia. 

Miksi minä? Miks mä en vois olla tavallinen normaali nuori, joka kävis koulua, jolla olis sosiaalista elämää, kaikki olis hyvin, elämä ois ihanaa, olis poikaystävä ja kaikkea. Mulla ei oo mitään.

Ehkä mä en ansaitse yhtään mitään. Ehkä mua rangaistaan jostain. Ehkä mä kärsin koko elämäni. Toivottavasti ei enää kovin pitkän elämän.

Mä voisin juosta junan alle tai hukuttautua, tai mä voisin syödä kaikki lääkkeet tai sitten mä voisin vaan kadota metsään tai sitten mä hyppään katolta tai sillalta. Mitä vaan. 

Välittääköhän musta kukaan? 

Mä toivoisin että nää loputtomat kyyneleet huuhtoutuis ton loputtoman vesisateen mukana. Mä en kestä enää yhtään yötä niitä painajaisia, mä en kestä sitä ahistusta joka hukuttaa mut alleen. En kestä tätä toivotonta elämää, en kestä tätä kuulumattomuuden tunnetta. Mä en kuulu mihinkään. Musta ei ole ikinä mihinkään. 

Voinko mä vaan kuolla? Mikä mut pitää enää hengissä? Ei enää mikään. En mä tiedä. En vaan jaksa.

Sick of this shit

Äh, taas tullut niin pitkä tauko kirjottamisessa.

Mulla on voimat ihan lopussa, päivät menee maatessa sängyssä enkä jaksa enää edes nousta sängystä ylös. Oon yrittäny silti raahautua lenkille joka päivä. Tänään en jaksanut, oli yksinkertaisesti niin heikko olo.

Syömiset menee niin ja näin. En oo jaksanu kytätä kaloreita ihan kauheesti,mut yritän pitää syömiset niin minimissä ku mahollista.

Tää on oikeesti ihan paskaa. Mun elämässä ei oo mitään rytmiä, ainut asia joka kontrolloi mua on syömishäiriö. Masennus siinä sivussa.

Oon yöt päivät yövaatteissa koska en jaksa vaivautua vaihtamaan vaatteita. En jaksa käydä pihalla. En oikeasti edes muista millon viimeksi kävin suihkussa. Jos mä huomenna jaksaisin.. vaikka tiedänkin että huomenna on samanlainen päivä tai sitten vielä kauheampi.

Paino tippuu. Mä oon iloinen. Kukaan ei pysäytä mua koska mä itse päätän mitä mä teen vartalolleni.

Äiti on töissä seuraavat päivät, mä voin paastota kokoajan. Oon surullinen ja iloinen yhtäaikaa.

Kuinkahan kauan mä kestän tätä?

my thoughts are confused

Mä oikeasti haluaisin jaksaa kirjoitella teille useammin. Taas viime päivinä oon ollu tosi väsyny, tuntuu että voisin nukkua melkeen kokoajan. Ja untakin onneksi on nyt viimeaikoina ollut ihan riittävästi.Ehkä nää helteet imee musta mehut..

Voi kamala, kohta on taas syksy. Mua ahdistaa syksyt erityisen paljon. Ja loppukesä myös. Kokoajan on pimeempää ja taas kesä on ohi, seuraavan kerran on näin valoisaa ikuisuuksien päästä. Tää on niin väärin, kesä sujahtaa ohi aivan liian nopeeta ja talvi matelee niin hitaasti. En tiiä mitä tästä taas tulee.

Toinen asia minkä takia mua ahdistaa syksyllä niin paljon, on se, että kaikki palaa kouluun. Se muistuttaa mua kokoajan siitä, että kuinka heikko ja paska mä olen, kun en jaksa käydä koulua. Mua ihan oikeasti ahdistaa se että mä oon erilainen kun muut. Vaikka mä tiedän että monilla muillakin on samanlaisia ongelmia, mutta silti. Äiti sai taas kunnon raivarin kun sai tietää että yks nainen on yrittänyt tavotella mua mutta en oo vastannut sille. Koska mä en todellakaan uskalla.

Syömisistä en jaksa edes puhua. Joinain päivinä menee paremmin, toisina päivinä ei niin hyvin. Nyt helteillä mun ruokahalu katoaa jonnekin, enkä jaksa edes juoda. Mulla on tullut ihan järkyttäviä sydänkipuja ja eilen sen seurauksena sain paniikkikohtauksen. Mun rintaan sattu niin paljon että mä en voinut nousta istuma-asennosta ylös, kun yritin mennä makuulleen. Yleensä se kipu on helpottanut kun pääsen makuuasentoon. Mutta mua pelottaa että se on jotain vakavaa. Mutta en vaan uskalla mennä lääkäriin.

Ja tietenkin, kuten arvata saattaa, kun äiti sai tietää näistä mun kivuista, se oli ihan superhuolissaan. Se sano että mulle pitää heti varata lääkäriaika ja kattoo veriarvot mut ei, mä en halua, en uskalla. Ei se vaan käy. Sit se tietenkin alko kyttäilemään mun syömisiä ja oon yrittänyt syödä vähän enemmän ihan vaan sen takia että se unohtais taas katella mun perään. Vaa'alla en oo käynyt koska en uskalla. Huomista en voi paastota mutta ylihuomenna mä ajattelin taas paastota.

Maanantaina tosiaan terapia viiden viikon tauon jälkeen. En haluaisi mennä mutta se on pakko vaan taas jaksaa.

Mulla on välillä ollut taas niitä pahoja ahdistuskohtauksia ja itsetuhosia ajatuksiakin aika paljon. Mutta mä oon niin väsynyt tähän päänsisäiseen sekasotkuun. En voi oikeen puhua kellekkään, en mä tiedä mikä mulla on. Saas nyt nähä uskallanko terapeutille edes puhua mun isoimpia ajatuksia. Mutta tällähetkellä oon aika ahistunut. Mutta mä jatkan joskus myöhemmin, koska nyt katkes ajatus.

I never stopped

Hei taas. Piti kirjoittaa muka useemmin mut taas tullu taukoa. En ollu kotona viikkoon, olin lomareissulla.

Jotenkin mä huomaan että tää blogi on mulle sellanen turvapaikka. Tänne tuun aina kirjottamaan sillon ku on niin sekava olo, tai niin paha olo että jonnekki on pakko purkaa sitä. Tänään on taas sellanen päivä.

Mua ahistaa tosi paljon. Enhän mä siellä viikon aikana voinut paastoilla, pakko oli syödä samaan aikaan ku muutki. Mutta se vaan anto mulle lisäpotkua ja motivaatiota. Ei oo pitkään aikaan ollut näin korkeella motivaatio ja itsekuri. Mä tiiän että pystyn laihtua niin paljon kun haluan.

Nyt on jo keskiviikko ja mä oon taas päivistä sekaisin. Luulin eilen että oli sunnuntai ja tänään elän maanantaissa. Aika menee välillä niin nopeeta että en jaksa pysyä mukana. Ei silllä oo mitään merkitystä. Eikä millään muullakaan.

Alotin taas mun epämääräsen paaston. Tai dieetin. Mikä ikinä se onkaan. Mä aion jatkaa siihen asti kun siltä tuntuu. Vaikka siihen asti että kuolen ja sydän pysähtyy.

Kahdentoista päivän päästä mulla on terapia. Kyllä mä sinne asti selviän.

Yritän pitää ajatukset kokoajan muualla. Mä yritän työntää kaiken pahan jonnekin kauas vaikka samalla mä tiedän ettei se koskaan onnistu. Mulla on liikaa aikaa ajatella kaikkea. Mä haluaisin napin, jota painamalla sais ajatustoiminnan lakkaamaan.

Mä en vielä uskalla astua vaa'alle. Mä tiedän, että jos nyt menisin katsomaan paljonko painan, kuolisin siihen paikkaan. Mä tiedän että se näyttää ihan sikana ylimäärästä. Siks mä en uskalla.

Mutta mä en oikeesti haluais tätä. Kyllä mä haluan laihtua, mutta tää elämä on ihan paskaa. Mä en enää mieti mitään muuta. En pysty enkä halua. Joku mun sisältä on kuollut. Mä pelkään kuolemaa vaikka haluan kuolla. Mä en tiedä oikeesti enää mistään mitään ja musta tuntuu että ihan kohta joku räjähtää ja mä kans. En pysty elämään.

Joka ilta kun laitan kuulokkeet korviin, toivon että ne kuulokkeet kuristais mut yön aikana hengiltä. Joka kerta, kun istun auton kyydissä, toivon että samalta kaistalta ajais auto kohtisuoraan pahki. Mä toivon että mun sydän pysähtyis. Mä toivon että mun elintoiminnot lakkais. Mä toivoisin että hukkuisin.

Elämä on liian tuskasta elettäväksi. Elämä tappaa mut, mä tiedän sen. En enää jaksa uskoa parempaan elämään. En mä tiedä oonko koskaan uskonutkaan. Miksi mä en vois siis vaan kuolla, mikään ei kuitenkaan oo paremmin. Mä kuolen kuitenkin joskus. Miks en vois kuolla vaikka heti? Miks kukaan ei osaa vastata mun kysymyksiin?

Eilen itkin pitkästä aikaa kunnolla. Itkin vaan tätä kaikkea. Elämää. Miten tän olon saa pois? Miten? Millä?
Antakaa mun vaan kuolla.

Jäädäkö vai eikö jäädä

Miten aika menee näin nopeeta? Tai oikeastaan aika hitaasti.

Moi kaikki jos nyt mulla enää on lukijoita. Anteeks nää pitkät postausvälit, ja anteeks kun en oo jaksanut. Haluaisin aina kirjottaa tänne, mutta jotenkin oon aina sellasessa tilanteessa, ettei tänne kirjottamisesta tulisi mitään. Nyt kuitenkin halusin tulla kirjoittamaan.

Edellisestä postauksesta on taas aikaa. Melkeen kuukausi. Huh, musta tuntuu että siitä on viikko.
Asiat ei oo menny kovin hyvin. Oikeestaan mikään ei oo menny hyvin. Oikeestaan nää perusasiat on menny ihan päin honkia. Unirytmi niin sekasin ku voi vaan olla, syömisestä ei tuu mitään, elämästä ei tuu mitään, terapeutti jäi lomalle, seuraava aika vasta viiden viikon päästä.

Oon noudattanu sitä paastoa minkä alotin kesäkuussa. Eli joka päivä joko en syö mitään, tai hyvin vähän. Ja kerran viikossa saan syödä enemmän. Ihan hyvin oon pysynyt siinä. Ja painokin tippunut 4,5 kg. Niin, ihan hyvin meni tähän viikkoon asti, nyt mulla on sellanen syömisputki päällä että oon varmaan lihonut takasin ainakin kaks kiloa. Kunhan pääsen taas näistä mässäilykiloista eroon, jatkan samaa dieettiä. Pikkuhiljaa kilot lähtee.

Mä saan nyt laihduttaa vielä vapaasti, luulen että elokuussa alkaa tapahtua. M ei uskaltanut melkeen jäädä lomalle, se oli tosi huolissaan. Mun piti luvata, että jos olo pahenee, fyysisesti tai psyykkisesti, mä meen päivystykseen, enkä tee mitään peruuttamatonta. Mä en tiedä lupasinko sille mitään. Musta tuntuu, että mä en tiedä voinko luvata mitään. Koska en mä tiiä itekkään, pysynkö hengissä vai en.

Se puhu jotain osastosta, pakkohoidosta. "Sut vois laittaa jo pakkohoitoon"
 Mä sanoin että en mä tarvi mitään osastohoitoa. Sanoin sille että katotaan sit elokuussa mikä tilanne. Se vastas mulle että onko järkeä odottaa muutama viikko, että asiat vaan pahenee. En muistaakseni vastannut sille mitään, mutta tässä mä oon. Asioita pahentamassa. En mä edes tiedä mitä mun pitäs tehä toisin. Pitää itteni hengissä, kai.

Asiaa ei kyllä helpota ainakaan se, että täällä kotona kukaan ei tiiä tän hetkisestä tilanteesta. Se meinas kyllä soittaa kotiin, kun oon kerta alaikänen vielä, valitettavasti. Mut ei se sit ollut soittanu. Mun mielestä se on kyllä hyvä asia. Tai en oo varma. No syömishäiriön mielestä tosi hyvä juttu.

Luultavasti en pysty mennä syksyllä kouluun. Me aiemmin mietittiin M:n kans, että pitäisin välivuojen ja yrittäisin selvittää päätä, mitä haluan ja niin edelleen. Nyt tosiaan tilanne on vieläkin pahempi. En varmaan oo syksyllä siinä kunnossa, että voin jatkaa opintoja. En mä haluaisikaan.

Mulla on käynyt viiltäminen mielessä usempaan otteeseen. En mä tiedä mikä siinä kiehtoo. Jotenkin oon taas ajanut itteni siihen tilanteeseen, ettei mistään muusta saa sen kaltasta helpotusta tähän oloon. Ei sekään mikään maailman paras keino oo, mutta parempi kun ei mitään. Mun isosisko oli viiltänyt, mä näin. Ja pikkusiskokin kans. Miks en mäkin?

Nyt mä lopetan että tän jaksaa joku lukea. Tuun toivottavasti nyt lyhemmin väliajoin kirjottelemaan. Näkyillään!

My life is a mess

Piti taas pitkästä aikaa tulla purkamaan ajatuksia tänne. Mä oon taas saanut itseni enemmän kun sekaisin näillä ajatuksilla, en tiedä mitä tekis.

Tän kesän omistan laihdutukselle. Se on mun velvollisuus. Mun vaan täytyy saada se luku mahdollisimman pieneksi. 

Oon taas päästänyt itteni niin järkyttävän läskiin kuntoon, että itseviha hipoo kaikkein pahinta mahdollista. Miksi mä oon päästänyt itteni taas tähän kuntoon? En voi sietää peilikuvaa, näitä läskejä. En yhtään mitään kohtaa mussa. 

Terapeutti ei kyllä tykkäis jos sais tietää mun suunnitelmista. Mä en kerro sille. Mä vaan oon syömättä niin paljon kun mahdollista ja liikun niin paljon kun jaksan. Mulla ei oo tänä kesänä ees kesätöitä. Mun kesätyö on saaha iteltä kiloja pois ainakin 8. 

Yks kerta me puhuttiin siitä, että tän syömishäiriön kanssa pitäis saaha asioita eteenpäin. M ehdotti mulle, että alotettaisiin säännölliset punnitukset. Mulla siinä vaiheessa puski jo tuskanhiki päälle. Se tarkottais sitä että joku muu puuttuis mun tekemisiin. Ja sitä mä en halua. Syömisten säännöstely on ehkä ainut asia missä mulla on kontrolli ja ohjat käsissä. En halua että sekin viedään multa pois. Kaiken lisäksi se ei kertois millä kerralla mut mahdollisesti punnittais, eli en vois millään tavalla varautua siihen, enkä kikkailla mitenkään. Mutta mua ei kukaan voi pakottaa mihinkään. Mä en suostu tollaseen.

Mun pitää olla fyysisesti aktiivinen niin paljon kun mahdollista. Saan syödä kerran päivässä, kahdentoista ja neljän välillä. Muu osa vuorokaudesta on paastoa. Juomistakin oon ajatellut rajottaa jonkun verran mutta saa nähdä. Jos tulee lämpimiä ilmoja, on varmaan aika välttämätöntä juoda. 

Mun sisällä on niin paljon kaikkea pahaa. Tukahdutettuja tunteita, epätoivoa, synkkiä ajatuksia, kontrollia, ja muuta sellasta. Mun elämä on tällä hetkellä niin sekasin, ja mun ympärillä tapahtuu tällähetkellä niin paljon asioita, joihin en itse voi vaikuttaa, joita en itse voi hallita. Siks mun pitää hallita edes jotain. Mä saavutan sen mitä mä haluan. Ja mä tiedän että mä pystyn siihen. Koska muuta vaihtoehtoa ei vaan ole.

Syömishäiriö on kuristusotteessa. Mun henki pihisee vielä. Mutta ei kauaa.

It's the soul that needs the surgery

Mulla on ollu tänään ihan kamala päivä. En tiiä itekkään mikä mulla on.

Aamu lähti sinänsä ihan hyvin käyntiin, ja sain nukuttuakin vähän enemmän. Painoa on tippunut tälläviikolla vaan kaks ja puol kiloa, ja ne kuitenkin tulee takas. Ärsyttää. Kävin puolenpäivän aikaan terapiassa ja juteltiin kaikenlaista. Ensviikolla alkaa puolenvuoden mittanen kuntoutusjakso, jossa on muutaman päivän jaksoja sillon tällön, puolen vuoden ajan siellä kuntoutuslaitoksessa. Eka jakso kestää viis päivää ja se alkaa maanantaina. Pelottaa vähän.

Maanantaina on mun synttärit. Täytän seitsemäntoista vuotta. Haluaisin niin vajota maan alle siksi päiväksi. En mä halua viettää niitä mitenkään. Voisin vaan itkeä koko päivän jossain piilossa.

Niin. Palataan tähän päivään. Oon koko päivän huutanut kaikille, musta tuntuu etten voi hallita itteeni. Tekis mieli satuttaa jotain, nakata tavaroita ympäriinsä. Mua pelottaa mun omat ajatukset. Suutuin mun pikkusiskolle niin, että ajattelin mielessä kuinka mä tapan sen niin että se kituu. Hyi.
Yhessä vaiheessa mulla sit vaan napsahti, ja juoksin täyttä omaan huoneeseen. Aloin itkemään ja itkin varmaan puoli tuntia. Laitoin musiikit täysille ja itkin ja itkin. Jotenki kaikki padot purkautu.

Ei se raivo silti hävinnyt mihinkään, mua raivostuttaa katsoa edes kenenkään naamaa. Mulla on nyt pää kipee itkemisestä ja mua ahistaa, koska söin kaksi leipää. Niin paska ilma, etten jaksa edes lenkille lähtee. Ja polveenkin tullut joku rasitusvamma vaikken oo juossut kovin paljon. Eilen juoksin melkeen kuus kilometriä, mutta polvi oli kipee sitä ennenkin.

Mua ahdistaa ja masentaa  melkeen jokaikinen asia. En jaksa oikeesti enää.

Tällä viikolla oon paastonnut pari päivää, vaikka piti paastota neljä. Kävin joka päivä lenkillä, ja eilen alko heikottamaan niin paljon jossain keskellä metsää, että meinas taju lähtee. Pysähyin sit istumaan siihen lenkkipolun reunalle ja olin hetken paikoillaan niin alkoi maailma taas kirkastua. Mutta kyllä se vähän pelotti.Yhtenä päivänä sit myös oksensin, koska söin vääriä ruokia ja ihan liikaa.

Mun on pakko kiristää tätä laihtumistahtia  vähän. Oon vaikka kokoajan  syömättä. Ensviikko on vielä vähän auki, en oo voinut suunnitella mun syömisiä etukäteen mitenkään, mutta koitan mennä niin vähällä kun mahdollista. Mun vaan täytyy.

Musta tuntuu että oon taas putoamassa pohjalle. Jotenkin koko muu maailma sumenee mun ympäriltä, ja se syöksylasku on niin nopeaa, että en saa otettua mistään kiinni.

Terapeutti sano tänään, että tähän mun syömiseen on pakko puuttua.Toivottavasti kukaan ei puutu, mä haluan nyt laihtua vielä ainakin 7 kg. En kestä jos joku taas puuttuu tähän. Äitikin yks päivä sano mulle näin:
" Et kai taas oo alkanu pelleilemään ton syömisen kans?"

Taas? Mitenniin. Äitikin on niin sokea. Oon kyllä pelleilly syömisten kanssa melkeen niin kauan kun muistan. Se aina välillä kyttää mua enemmän, mutta nyt oon taas saanut olla rauhassa syömättä oman pään mukaan. Toivottavasti vielä pitkään. Eilen tosin söin äitin nähden, mutta oksensin kaikki. Eihän se tiedä sitä.

Mulla on jotenkin niin yksinäinen ja tyhjä olo.

long hours, long days, long nights

Taas en oo kirjottanu pitkiin aikoihin. Oon monena päivänä aikonu kirjottaa tännekki, mut jotenki ollu taas niin sekasotkua nää ajatukset.

Tosiaan, tiistaina kävi se sosiaalityöntekijä täällä meillä juttelemassa. Se oli ihan kiva, ja juteltiin kaikenmoista. Se sit sano että sitä mun lastensuojeluasiakkuutta jatketaan. Puhuttiin meidän perheen tilanteesta ja mun asioista.

En oo ollu viimeaikoina kovin hyvävointinen. Psyykkinen vointi menee kokoajan alemmas, mä oon jotenki taas ihan epätoivonen. En tiiä mistä tää kaikki on taas alkanu, mä aina luulen että mulla on vähän parempi olo, mut sit tullaan alas ja ryminällä. Ainut asia mikä on muuttunut, on se että oon viimeaikoina nukkunu vähän paremmin, mutta en tiiä voiko niinkää sanoo enää ku oon valvonu viimiset kaks yötä melkeen aamuun asti. No, mutta välillä uni tuli paremmin.

Mua vaivaa kokoajan ihan järkyttävä ahdistus, en jotenkaan pääse siitä eroon millään. Takaraivossa hakkaa ajatus, että mun pitäs satuttaa itteä jotenkin, jotenkin tuntea kipu tai tuska, jotta kokisin olevani elävä ihminen. Mä vihaan itteeni niin paljon, että senkin takia mulla on sellanen olo, että kohta on varmaan niin sietämätöntä että pakko raapia tai hakata itteä. Jotain pitäs tehä.

Viikonlopun jouduin vahtia pienempiä sisaruksia, kun vanhemmat oli poissa kotoa. Mun piti tietenkin tehä ruuat ja vanhempana esimerkkinä myös syödä. Kyllä me leivottiinkin, ja tuli syötyä ja suunnitelmat meni pieleen. Tarkotuksena ois alottaa ihan kunnon paasto, koska en vaan enää kestä. Ja liikkuminen taas, koska se on jäänyt vähälle. Pakko. Ihan pakko tehä asialle jotain.

Terapeutti oli vähän huolissaan mun puheista viime kerralla. Mutta mä ajattelin, että ihan sama, aion olla rehellinen. Koska se puhuminen oikeesti auttaa mua. Välillä tuntuu, että kuolen näitten ajatuksien kanssa.

Ollaan puhuttu terapiassa lapsuusajoista. En tiiä, onko mulla jääny jotain traumoja, mutta meillä on ollut kotona vähän pelottavaa, ja mun veli oli yhessä vaiheessa niin agressiivinen ja raju, että se oli osastojaksolla jonkin aikaa. Olin niíhin aikoihin seitsämänvuotias. Muistan joitain pieniä pätkiä, ja muistoissa välähtää pelko ja epävarmuus. Saatoin herätä yöllä kauheaan huutoon, ja muistan, että mulla oli tosi turvaton olo.
Yks yö sit näin unta siitä. Mä olin seitsemänvuotias, ja taas veli alkoi riehumaan, koin samat tunteet ja oli jotenkin tosi turvaton olo. Se uni on pyörinyt mun mielessä viime päivinä, enkä saa sitä ajatuksista pois.

Huomenna mun pitäis mennä taas pajalle. Käyn siellä kahdesti  viikossa, neljä tuntia kerrallaan. Sen ei pitäs kuulostaa rankalta. En tiiä, ei se varmaan rankkaa oo, mutta mua jotenkin ahdistaa mennä sinne. En tiiä mikä siinä on. Musta tuntuu että mua ahdistaa ihan kaikki. Etenkin ne ruokailut siellä. Mutta en todellakaan aio syödä mitään koko päivän aikana, ja huomenna on kokonaan paastopäivä.

Haluan taas tuntea sen nälän, mulla on jotenkin paljon parempi mieli. Ahdistus on ihan järkyttävä, jos maha on täynnä.

Lauantaiyönä ja perjantaiyönä itkin ihan kauheena. Varmaan sekin oli syynä, miks yöunet jäi vähiin. Mulla oli taas jotenkin tosi yksinäinen ja epätoivonen olo. Tuntuu, että kaikki menee aina vaan pahemmaksi. Mua pelottaaa, että kohta en jaksa oikeesti enää yhtään mitään. Musta tuntuu, että mulle on asetettu paineet parantua, vaikka ei kukaan sanokkaan sitä ääneen. Niinkun ne kaikki olettais, että oon syksyllä siinä kunnossa, että jaksan taas jatkaa opintoja. Mutta mulla on sellanen olo, että ei tästä tuu ihan oikeesti yhtään mitään. Asiat ei voi mennä pitkään aikaan parempaan suuntaan. Mulla on vaan jotenkin sellanen olo.

Aion nyt ottaa laihutuksen tosissaan, ja jotenkin kuitenkin ymmärrän sen, että en voi parantua ja voida hyvin samalla ja laihtua. Mutta tällä hetkellä muulla ei oo merkitystä. Mä en jaksa miettiä niitä. Mua ei kiinnosta. Mä en edes halua ajatella niitä muita asioita. Mä vaan yritän selvitä päivästä toiseen.

Tiistaina pääsen taas juttelemaan, mutta pitkästä aikaa tuntuu siltä, etten selviä siihen asti. Mutta saa nyt nähdä.

my head is currently horrible place to be

Edellisestä postauksesta on taas vierähtänyt tovi. Mun on pitänyt tulla kirjottelemaan tänne, mutta se on aina jäänyt. Jotenkin musta tuntuu että se tekstikin ois ollut sen verran sekavaa että ihan hyvä etten oo kirjotellut.

Tosiaan, se lääkäri oli ja meni. Mä toisaalta sain puhuttua aika avoimesti, joka on ihan uutta multa, mutta ei kai siinä mitään pahaa ollut.Käynnillä oli sen lääkärin lisäks mun terapeutti. Se lääkäri oli kauhean huolissaan mun puheista. Ne pistää mut luultavasti punnituksiin, vaikka mä sanoin pahasti vastaan. Mä vihaan punnituksia, haluan laihduttaa rauhassa, en mä halua ketään muita kyttäämään mun painoa. Mä en todellakaan tiiä miten selviän niistä.
Ne kysyi mun tänhetkistä painoa, mutta en mä tietenkään voi kertoa. Mua hävettää se luku, kuinka iso se on.

Sit ku kerroin kaikkia perhejuttuja, se oli jo niin huolissaan että se soitti sinne perheneuvolaan ja kysy et onko meidän perheen jutut mennyt eteenpäin. Mä kerroin, että oon huolissaan mun pikkusiskoista ja monesti huolehdin paljon muista. Mä en tunne itse tarvivani apua, mutta haluaisin, että mun pienemmillä sisaruksilla olisi parempi olo.

Olo on todella ollut vuoristorataa nää viikot. En pysy itekkään perässä. Tällä hetkellä mennään jyrkkää laskua, enkä jaksa enää edes välittää.

Ainiin, se lääkäri teki musta lastensuojeluilmotuksen ja joku sossu tulee tapaamaan mua, kotikäynnille.

 En siis edelleenkään oo missään koulussa, eikä mulla oo oikeen voimia mihinkään ylimääräseen. En palaa enää loppukeväänä kouluun, en siis oo ollut koulussa oikeestaan yhtään joulun jälkeen. Mä en enää haluu lähtee mihinkään, ja oon juuttunut tänne kotiin. Ainoat kerrat kun liikun kotoo mihinkään on terapia, jossa tällähetkellä käyn pari kertaa viikossa. Me päätettiin M:n kanssa, että me jatketaan tapaamisia koko kesän, paitsi heinäkuussa on kolmen viikon breikki. Musta se tuntuu ihan hyvältä vaihtoehdolta. Toisaalta.

Meillä alkaa käymään joku perhetyöntekijä ja sosiaalityöntekijä koska täällä kotona asiat on vähän sekasin. En jaksa niistä sen enempää kertoo, mut mä en jaksa tätä enää.

Tällä hetkellä kaikki tuntuu menevän päin jotaki. Mä en tiedä yhtään mitä mä haluan. Mä en jaksa näitä ajatuksia, koska en tiiä mihin näitä vois purkaa. Mulla on ihan kauheen yksinäinen olo monista syistä. Musta tuntuu siltä, että tällähetkellä kukaan ei välittäis vaikka päätyisinkin siihen viimeiseen vaihtoehtoon.

Laihdutus tökkii tällähetkellä pahasti. Painosta en itsekkään oo tällähetkellä varma. Äiti on alkanu vahtimaan mua, ja asiaa pahentaa se, että tällähetkellä se on lomalla. Päivät siis kotona mun kans. Mä oon yrittänyt esittää syöväni normaalisti mutta on vaan niin vaikeeta olla syömättä kun se vahtii kun haukka. Sen takia tää viikko meni ihan perseelleen ja mulla on hirvee ahistus kaikista syömisistä. Mut ajattelin et maanantaina mä skippailen aterioita ja paastoilen koska mun on ihan pakko. En kestä tätä. Mun on pakko tehä jotain että saan ajatuksia muualle. Vaikka äiti pakottais mut syömään, mä en suostu. Mä en halua.

Oho, tästähän tuli pitkä teksti. Mä nyt lopetan, että tän jaksaa joku lukeekkin. Pitäs alkaa useemmin kirjottelemaan taas ettei postausvälit pitenis liian pitkiksi..

But I’m only human And I bleed when I fall down I’m only human And I crash and I break down

Väsyttää tää elämä. Musta välillä tuntu että elämä meni hetken paremmin mutta nyt  taas oon täällä. Pohjalla.

Tänään olis ollu terapia mut mä jätin menemättä koska en heränny taaskaan

Mun elämä on jotenki ihan tyhjää. Tyhjää tyhjää.
Oon tyhjä sisältä, mun kuori näkyy vaan ulospäin.

Alotin tänää kymmenen päivän paaston ja mä aion onnistua. Eka päivä takana eikä tunnu missään. Oksettaa mutta kaikki menee ohi enkä mä tunne enää nälkääkään parin päivän päästä.

Oon makoillu vaan koko viikon enkä oo tehny mitään, en oo käyny ees pihalla ja nää seinät kaatuu päälle, mä en saa itteeni taaskaan ylös elämään
en jaksa nousta sängystä en jaksa liikkua en jaksa syyä en jaksa tehä mitää en jaksa elää

Mun sisko näki tänään sitä terkkaria jonka kans kävin juttelee koko yläasteen ajan. Se oli kysyny et mitä mulle kuuluu ja sisko oli kertonu et oon ollu tammikuun alusta sairaslomalla. R oli kertonu et se on ajatellu mua paljon ja miettiny et miten mulla menee nykyään.. se oli niin ihana ihminen, mä haluisin joskus taas nähä sitä ja jutella sen kans.

En oo saanu taaskaan nukuttua ja mun pää meinaa räjähtää tästä kaikesta.
Mun on vaan niin paha olla. NIIN PAHA OLLA

Maanantaina ois lääkäri taas jos oon enää hengissä sillon

Mä en jaksaisi enää. Oikeesti.

Mä vihaan itteeni niin paljon etten enää jaksa näitä ajatuksia enkä mitään muuta. Haluun näistä läskeistä eroon just nyt. Mä aion päästä siihen tavotteeseen. Mä PÄÄSEN siihen. Mä kuolen vaikka nälkään mutta mä en aio luovuttaa.