i am scared

Huomenna mulla on se psykologi. En aatellu mennä kouluun, käyn vaan pyörähtämässä siellä ja tuun sit kotiin. Mua pelottaa se ihan hirveeeesti. Se on siis se tyyppi, jolle mun pitää tästä eteenpäin puhua.
Turha muiden on kuvitella, että mä alan käydä siellä. En todellakaan.
Koskaan. Ikinä.

Mä tein itselleni uuden laihdutussuunnitelman.
Se menee jotakuinkin näin:

Syön joka päivä korkeintaan kaksisataa kaloria paitsi tietenkin paastopäivinä. Mutta mieluiten allekin kaksisataa. Paastopäiviä tulee olla viikossa vähintään kaks, mutta tottakai niitä enemmänkin voi olla.
En tiedä, kuinka paljon jaksan liikkua noilla kalorimäärillä, mutta jos voimia riittää, niin tottakai mä liikun.
Mun pitää rullaluistella, juosta, hyppiä trampoliinilla. Ihan sama mitä, kunhan kaloreita kuluu.
Mun on ihan pakko tehdä näin. Mun on saatava tuloksia. Mieluiten mahdollisimman nopeasti.

Olen kyllä kesäloman kaksi ensimmäistä viikkoa kesätöissä päiväkodissa. Se saattaa vähän vaikeuttaa mun suunnitelmia. En tiedä yhtään, miten ne ruokailut siellä menee. Mut kyl mä jotain keksin.

En halua että uudet koulukaverini uudessa koulussa muistavat minut sinä pullaposkisena tyttönä, jona tämänhetkiset luokkakaverini todennäköisesti muistavat. Mä teen siihen muutoksen. Mä yritän laihduttaa kesällä paljon.


En aseta mitään tiettyä kilomäärää, mikä mun on saavutettava syksyyn mennessä.
Katson nyt, että miten homma lähtee etenemään.
Kuitenkin tähtään siihen lopulliseen tavoitteeseen.
Jota en edes vielä tiedä. Ehkä lopullinen tavoitteeni on se 39kg.

Ehkä mä olen silloin tyytyväinen.

Tämä ei todellakaan tule olemaan helppoa, kyllä mä sen tiedostan. Mutta kaikilla on joskus huonoja päiviä. Se ei tarkoita sitä, että lopettaisin laihdutuksen, Mä aion tehdä tän kunnialla loppuun asti.
Mä vain haluan olla laiha. Ja onnellinen.

size zero

Ahdistaa. Haluan pois tästä vartalosta.
Minne se mun kaikki itsekuri ja kontrolli on kadonnu? Mä en yksinkertasesti vaan osaa pitää näppejäni kurissa ruuan suhteen.
Hyi saasta että mä oon läski. Mä vihaan kameraa, mä vihaan mekkoja ja mä vihaan mun läskejä.
Tänään oli koulussa ysien gaala, ja siellä kaikilla oli mekot päällä. Siis tottakai sitte siellä otettiin kuvia.
Hyi!  Oon nii lihava, etten voi sitä sanoin kuvailla. Tähän on pakko tulla muutos.
Ihan oikeesti, mä kaivan sen itsekurin tuolta jostain.  Musta tuntuu, että tukehun näihin läskeihin, ahistus on jotain ihan järkyttävää.
Äänet pään sisällä huutaa,  "läski, juokse, juokse, kuluta kaikki mitä oot syöny! Sä lihot ja turpoat, sä lihot jos et kuluta niitä.

Mä oon niin kateellinen yhdelle mun kaverilleni. Sen vartalo on niin täydellinen. Mä näytän mammutilta sen vieressä. Kaikki sano sille, kuinka laiha se on. Niin se onkin. Mäkin haluaisin olla laiha. Niin laiha, ett näyttäisin hyvältä kaikissa vaatteissa.  Mulle ei kukaan koskaan sano niin. Onhan se ihan ymmärrettävää. Sillä mähän olen lihava. Mä oon ylipainonen läski.

 Mä ihan oikeesti haluan äkkiä laihtua. Mun on PAKKO.
Pakkopakkopakkopakko
En ansaitse elämää.

Peili ja puntari huutaa mulle. Ne uhkaa tappaa mut, jos mä en nyt laihdu.

Endless

Mua ahdistaa. Mä hain yhteen kouluun, mutten päässyt sinne. Taas hävisi yksi vaihtoehto. Salaa mä toivon, etten pääsisi mihinkään. Tällä hetkellä mä en jaksais yhtään ajatella ensi syksyä.
Mulla on paha olla. Mä en ihan oikeesti jaksa tätä. Oikeastaan musta tuntuu, etten voi puhua kenellekään. Musta tuntuu, että mun kans ei haluta olla, enkä oo toivottua seuraa.
Oon omien ajatusten vanki. Ihan oikeesti tuun hulluks kohta.
Pelottaa. On niin turvaton ja yksinäinen olo. Oon vuodattanu kyyneleitä nii paljon tänään.
Mä haluan tappaa itseni.

bad feeling

Mulla on paha olo. Se tulee kokoajan uudestaan. Mä tunnen itseni niin huonoksi ihmiseksi.
Yritän unohtaa pahan olon, ja yritän vaimentaa päässä huutavan hirviön.
Mä en pysty tähän.
Jos mä syön vähänkään enemmän kuin olen suunnitellut, se hirviö huutaa ja huutaa. Se ei lopeta huutamista.
"LÄSKI sika. Mitä sä teit? TAJUATKO SÄ MITÄ SÄ TEET?!"

Tällä hetkellä mun tekisi mieli viiltää. Tekisi mieli viiltää jalat ja kädet täyteen syviä viiltoja.
Mä olen niin vihainen itselleni. Mä vihaan itseäni. Mä tulen vielä tappamaan itseni. En mä pysty elää, mulla ei ole oikeutta siihen. Olen niin arvoton ihminen.

Mä en jaksa tehdä mitään. Mä haluaisin  vain nukkua, tuntuu ettei voimat riitä mihinkään. Tämä tunne on liiankin yleinen nykyään.

Yöt ovat edelleekin kauheita. Mä en saa unta ikinä. Mä en jaksa enää tätä  kauan aikaa.
Mun on pysytttävä tähän. Huomenna paastopäivä, äiti ei oo kotona.
Jos mä en onnistu, niin mä vedän ranteeni auki. Mä ihan oikeasti tapan itseni.

Sanatkaan ei enää riitä. Mä en pysty kuvaamaan tätä mun oloa. Tuntuu siltä, niin kuin joku kuristaisi mut.
Ääni pään sisällä huutaa mulle kokoajan. Mä en pysty ajattelemaan mitään järkevästi. Samalla mä olen raivoissani itselle. Mä vihaan tätä elämää. Miks tän pitää olla tällaista? En mä nyt vitsi vieköön jaksa tällaista enää kauaa. Tätä menoa mä olen jo kohta kuollut.

Onhan tää aika raskasta. Ahdistaa, masentaa, ketuttaa, raivostuttaa. Mä olen surullinen.
Mä ihan totta haluan kuolla. Se olis jotain lopullista.
Mä pääsisin pois tästä vankilasta.

i hate you life

ampukaa mut.

Söin liikaa. Olo on kyllä sen mukanen. Vieläki oksettaa.

Oksettaa ajatuskin, kun aattelen ruokaa. Vitsi. pakko paastota ainaki kaks päivää.

Mä en voi olla. Ahdistaa istua, seistä, maata. Ihan mitä vaan. Mun on pakko päästä liikkumaan.

En saa istua, koska kaloreita ei kulu niin paljon.

Pitää varmaan heilutella varpaita.

Aika hullua kyllä. 

Tekis niin paljon mieli oksentaa. Mutta mähän en oksenna. Koska mä jään koukkuun siihen. Mä tiedän sen jo valmiiksi. 

Mä näen sen kaukaa. Muiden naamoista. Mä näen, kun ihmiset katsovat minua paheksuen.

He kauhistelevat läskejäni. Minä tiedän sen. Kaikki ihmiset ajattelevat, että tuollaisen läskikasan ei sietäisi edes elää.

Tänään tajusin, että tähän on ihan oikeasti tultava muutos. Suoraan sanottuna koko viikko on mennyt päin honkia. Olen ahminut kuin viimeistä päivää. Varmaan joka päivä.

Mä huomasin oikeasti, kuinka läski mä olen verrattuna mun kavereihin.

Mä vihaan kameraa. vihaan kavereita, jotka ovat minua laihempia.

Varsinkin eräs kaverini. Sen jalat on niin laihat. Ja sen vyötärö... Oon aina halunnut sen vartalon. Ja mä vihaan itseäni.

Mä haluan olla kaikkia muita laihempi. En halua, että muut muistaa mut tällasena.

Paksuposkisena tyttönä, jolla on kaksoisleuka. Jonka jalat ovat kaksi metriä leveät. 

Perse on niin leveä, etten mahdu liikkumaan. Kohta makaan vain sängyssäni, ja lihon ja lihon ja lihon.

Mä näen painajaisia ruuasta. Mä näen  muutenkin ihmeellisiä painajaisia. Mä näen painajaisia, jossa lihon muodottomaksi palloksi, enkä saa happea.

Mä kyllä näytän kaikille. Mulla on itsekuria. Mä olen päättänyt sen.

Ei riitä vain että sulkee silmänsä kaiken keskellä

Kaikki ei ole hyvin, vaikka yritän uskotella itselleni niin.

Yritän valehdella itselleni kaiken olevan hyvin.

Sisimmässäni kuitenkin tiedän, että tämä ei enää ole sitä mitä se on joskus ollut.

Vielä joskus pystyin palaamaan takaisin normaaliin, mutta nyt minusta tuntuu, että paluuta entiseen ei ole.

Olen tullut tälle tielle jäädäkseni.

En näe ulospääsyä, enkä pakoreittiä, vaikka tahtoisinkin niin.

Elämä koettelee minua niillä suurimmilla kivillään.

Otteeni on alkanut lipsua.

Mä olen pikkuhiljaa luisumassa pois täältä.

Elämän virta jatkuu täällä samanlaisena, muut jatkaa normaalia elämäänsä.

Mutta tuntuu, että tämä on jotain lopullista.

Enhän mä voi tietää, jäisikö mua kukaan kaipaamaan.

Mulla on vahva tunne, ettei kukaan välittäisi.

Kaikki olisivat helpottuneita, jos mä päättäisin luovuttaa.

Se on niin lähellä.

Pääni täyttyy joka hetki mitä ihmeellisimmillä ajatuksilla.

Ehkä mä vaan katoan. Jälkiä jättämättä.

Haihdun savuna ilmaan, enkä palaa tänne koskaan.

Miksi kaikki ei voisi olla hyvin?

Miksi mikään ei ole hyvin?

Miksi mun pitää valehdella itselleni?

Olen kaivanut itselleni kuoppaa. Kohta olen kuoppani pohjalla.

Nauttikaa te kesästä, jotka voitte. Mä en kykene siihen.

so confused

Mä en tajua enää mistään mitään. Mun ajatukset on kaikki ihan ristiriitaisia, enkä oo varma enää mistään.
Tänään kävin juttelemassa terkkarin kans. Se kyseli mun kuulumisia, ja siinä jonkun aikaa juteltuamme terkkari sano mulle, että se huomaa että mun mieliala on aika maassa.
Mä yritin kokoajan pinnistellä, ettei kyyneleitä tulis.
Mun piti kokoajan koota itteni uudelleen. Mä meinasin alkaa itkemään.
En mä voi itkeä kenenkään vieraan edessä, se ois mulle merkki siitä, että en ole tarpeeksi vahva.
Mä en halua näyttää kenellekkään, että olen niin heikko että itken.

Mä kerroin sille, että saan niitä ahdistuskohtauksia. Sit mä kerroin sille jotain muutakin. Mitä mä en ole sille koskaan kertonut. En mä tiiä, mutta musta tuntu että se oli aika järkyttyneen olonen.
En todellakaan kertonut sille mitään pahimpia juttuja, se takuulla pitäis mua ihan hulluna.

Mutta kyllä mä yritin puhua totta. Välillä puhuin sille asioita liiankin suoraan.
Mutta musta tuntuu, etten mä ole valmis vastaanottamaan apua.
Tai siis, siinähän se ristiriita onkin. Miksi mun pitäis ylipäätänsä edes vastaanottaa apua, jos mulla ei ole tarvetta siihen? Mä en yksinkertaisesti vain koe olevani avun tarpeessa. Muut tosin ovat asiasta eriä mieltä. Mutta mitäs sitten? Kai mä silti saan itse päättää alanko käydä siellä psykologilla vai en.

Mua ei tottapuhuen kiinnostaisi yhtään aloittaa käyntejä siellä. Vaikka en ole edes nähnyt koko tyyppiä, on mulla sellanen tunne, ettei tästä tuu mitään. Terkkari sano mulle, että mun pitäis antaa sille mahdollisuus.
Mutta ei. Se tuntuu vaan niin mahdottomalta koko ajatus. Mua ahdistaa jo se rakennus. Miten mä voin käydä siellä avautumassa, jos koko rakennus itsessään tuottaa lisää ahdistusta.

Mä en aio alkaa käymään siellä. Mulla on koko kesä aikaa laihduttaa. Kukaan ei ole vahtimassa mua, mä käytän koko kesän laihdutukseen.
Tällä hetkellä mulla on tosin menossa "masennuskausi" niinkuin itse sitä nimitän.
Mikään ei tunnu miltään, mikään ei kiinnosta. Ei riitä voimat mihinkään.

Syömisestä seuraava ahdistus on jotain aivan järkyttävää. Mä koen itseni huonoksi ihmiseksi. En pelkästään koe, sillä mähän olen. Mä olen paska. Täys paska, joka ei osaa vastustaa ruokaa. En tänäänkään. Kaloreista ei ole tietoa. Mä haluan saada kontrollin takaisin.

Haluan olla laiha ja onnellinen. Mä en ole kumpaakaan.. vielä.

Broken

Pikkusiskoni oli jotenki päässy mun puhelimeen käsiksi, se oli lukenu ihan kaikki mun viestit. Voi vitsiiii mä vihaan sitä ärsyttävää penikkaa!
Se sai muunmuassa selville niistä viesteistä, että viiltelen,, kirjoitan blogia ja kaikkea muuta paskaa.
Se sai tietää ihan liikaa juttuja musta.
En voi muuta sanoo, ku että ärsyttää ihan TODELLA paljon.

All the pain

 Vähän alle kahden viikon päästä mulla on se psykologi.

Mua pelottaa jo nyt. Ensi viikolla on myös viimeinen tapaaminen terkkarin kans.

Mä en halua elää tätä elämää.

Tää maailma on liian pelottava paikka mulle.

Tän päivän syömiset on menny ihan pilalle. En jaksa kertoa siitä.

Mun on pakko paastota huomenna.

 Mä vihaan niin paljon itseäni. Vihaan tätä maailmaa, vihaan kaikkea.

Kun kävelen peilin ohi, mä näen ne.

Mä näen kaiken ylimääräisen.

 Mä oon niin iso.

Miksi tää elämä ei voisi mennä niinkuin mä tahdon?

Miksi mä olen tällainen? Miksi mä en ole koskaan tyytyväinen?

Mä en saa koskaan vastausta kysymyksiini. 

Välillä mulla on ihan hyviä päiviä. 

Mutta jos syömiset menee huonosti, niin mulla on paha olo. Monta päivää.

Välillä niin pienet asiat saa mut iloisesti. 

Mutta sitten, joku asia pilaa mun ilon. Ja mä olen surullinen kauan.

Miksi koskaan söisin normaalisti, jos paastoaminen ja muu sellainen saa mut iloiseksi?

Mulla on hyvä olo, jos onnistun.

Kun olen onnistunut syömättömyydessä, tunnen itseni voittajaksi.

Sitten fiilis laskee taas.

Mun on pakko pysäyttää tää. Mun on pakko laihtua.

Mä en voi sietää itseäni hetkeäkään tällaisena.

Mä olen liian iso itselleni, ja kaikille muille..

Mä haluan huutaa, juosta pakoon tätä maailmaa.

Olen väsynyt kaikkeen.

kiitos uusille lukijoille, ootte ihania <3

This is over now

En jaksa.
Viimeiset koulutyöt ja kokeet odottaa.. ei mitään intoa eikä motivaatiota. Mua vaan ei paskaakaan kiinnosta. Onneksi tää kohta loppuu.
Tän päivän kalorit.. niistä ei puhuta. Ahdistaa ihan liikaa. Näytän ihan norsulta.
Päivä meni pieleen heti aamusta. Mä kuvittelin voivani paastota tänään, mutta ei. Äiti pilas taas kaiken. Olisihan mun pitänyt arvata.
Mä olin onnellisena lähdössä pääsykokeisiin. Sitten ihan lähdönpäässä äiti sanoi mulle, ettei se lähde viemään mua, jos mä en syö aamupalaa. Voi shit. Se kirjaimellisesti pakotti mut syömään.
Ahdistaa. Mun maha on turvonnu  pallo. Musta tuntuu siltä, että oon syönyt koko päivän. Aamusta iltaan. Vaikka tiedän, etten ole syönyt tänään kahta kertaa enempää. Aika ristiriitaista.
Tuntuu ihan ylitsepääsemättömän vaikealta raahautua huomenna kouluun. Enhän mä jaksa! Mä haluan vain nukkua. Mä haluan nukahtaa ikuiseen uneen..

teardrop

Huomenna pääsykokeet.
Mua pelottaa, että mokaan kaiken. Tai, no ehkä ois ihan hyvä vaan että mä mokaisin.
Koska mua ei nyt just kiinnosta mennä mihinkään kouluun.
Mä haluan jäädä vaan sängyn pohjalle makaamaan.
Eikä mua edes oikeastaan kiinnosta mikään.
Miks mä oikeesti oon menossa sille alalle?
Eihän  mua kiinnosta se yhtään.
Ihan vasta mä olin melkeen sataprosenttisen varma siitä, että mitä mä tuun tekemään isona.
Mutta nyt. Mä en tiedä, mikä mulle on tullut. Mä oon alkanu aatteleen, että ehkä en sittenkään halua sinne.
Ehkä mä en mee mihinkään.

Mua pelottaa tulevaisuus. Mua pelottaa tuleva kesä.
Mä pelkään itseäni.

Eilen illalla yllätykseksi taas ahdisti. NIIN paljon.
Mä oon yrittäny olla viiltelylakossa, mutta ei se onnistu multa.
Mä en ikinä ajattele tarpeeksi pitkälle.
Tätä menoa mulla on kamalat jäljet mun käsissä sit ku meil on päättärit.
No, toisaalta mä en voi sille mitään.
Jos se ahdistus tosiaan käy niin sietämättömäksi, että on pakko ottaa viimeisimmätkin apukeinot käyttöön, oon sillon kyllä aika sekavassa mielentilassa.
Jos mä saan käteeni terän, mun pitää tehdä niitä jälkiä paljon. Mä teen viillon toisensa perään.
Mä en oo koskaan tyytyväinen.

Huomenna on pääsykokeet, jonka jälkeen menen kaupungille.
Oon melkeen koko päivän poissa kotoa.
Hyvä mahdollisuus paastota.

Oon aatellu, että laittaisin EHKÄ itsestäni tänne kuvan.
Jos en itsestäni, niin ainakin mun vartalosta.
Se ehkä motivois mua enemmän.
Saisin jotain raivoa tähän touhuun.
Mitä mieltä te ootte?

Mulla on ihan hirveän yksinäinen olo. Vaikka mun pitäis kaiken järjen mukaan olla iloinen.
Mullahan on ympärilläni tärkeä isosisko, pari hyvää ystävää ja äiti sekä isä. Ja koko muu perhe.
Mutta silti.
Musta tuntuu, että mä oon ihan yksin.
Mun olo ei oo helpottunut mitenkään. Päivä päivältä, viikko viikolta olo vain pahenee.
Haluan kokoajan vain enemmän ja enemmän pois täältä.

i'm not sick

Musta tuntuu, että mä en jaksa enää taistella.

Mä ihan oikeasti olen taistellut vastaan, mutta mä en voi enää vaikuttaa tähän. En enää voi lopettaa tätä.

Jos mä olisin tehnyt tän päätöksen vaikka neljä kuukautta sitten, olisin voinut kääntää suunnan.

Musta tuntuu, että mitään ei oo enää tehtävissä.

Tällä hetkellä, kun aattelen, niin tuntuu siltä ,etten koskaan voi syödä normaalisti.

Tai edes olla normaali.

Mä en voi olla ahdistumatta ,kun olen syönyt.

Mä en voi katsoa peilistä, ilman ahdistusta.

Se ääni tuolla päässä. Ne äänet kokoajan voimistuu.

Se huutaa mulle mitä järjettömimpiä asioita, enkä mä voi tehdä muuta kuin totella sitä.

Kun luovutin pikkurillin, se on viemässä koko käden.

Ja nyt se on viemässä mut kokonaan.

Silti, jollain kierolla tavalla en halua päästä tästä irti.

Tämä on osa minua. Jos mä päättäisin parantua, niin mä kadottaisin osan itsestäni.

Mitä sä oikein höpiset? Mistä sä aiot parantua? Ethän sä ole sairas.

Tää on niin ahdistavaa. Mua ahdistaa jokainen asia. En voi tehdä mitään ahdistumatta siitä.

Tänään mä olen syönyt. Ajatellut elämän päättämistä. Ja itkenyt. Ja vihannut itseäni paljon. Ja vihaan edelleen.

Olen myös kauhistellut läskejäni. Mua on ahdistanut. Joka hetki.

Mä en pääse tästä eroon.

Mulla on paha olla. Mä en jaksa enää kantaa tätä naamiota. 

Eilen mä oikeasti yritin olla iloinen. Mä yritin koko päivän näyttää iloista naamaa ja hymyillä.

Kun tulin kotiin, en lukittautunut huoneeseeni, niin kuin tavallisesti teen.

Mä yritin hymyillä.

Mutta miksi mun pitäisi yrittää? Mä en tiedä. Mä haluan varmaan suojella äitiä ja isää.

Mua satuttaa nähdä niiden kärsivän omien lapsiensa takia.

En vaan enää jaksa. Oon niin uupunut.

Tulisipa joku, ja tappaisi mut.

Jos kukaan ei tule, mä taidan tehdä itse niin.

Fatty

Mua ahdistaa. Musta tuntuu, että mä hukun ihan just näihin mun läskeihin.
Tuntuu siltä, että en saa happea. Mun läskit painaa mun keuhkoja. Läskit löllyy. Kädet on aivan liian paksut. Jaloista lähtis vähintään kakskyt senttiä.
"Lopeta syöminen, mitä ihmettä sä teet?"
"Läski, etkö sä tajua, ettet sä koskaan saavuta sun tavoitetta jos et lopeta tota syömistä?!"
"Laihduta, tai kuole. Tai tee kaikkea muuta, mutta et syö."
"Jos sä syöt, turpoat palloksi!"
Keskustelin tuossa äsken pikkuveljeni kanssa. Jostain kumman syystä puheenaihe ajautui anoreksiaan. Pikkuveli sanoi mulle näin:
Ne anorektikot näyttää oikeesti ihan lapsilta, sä sentään näytät vielä naiselta!
No voihan vitsi. Automaattisesti käännän lauseen päässäni: sä näytät vielä naiselta = sä olet jäätävä ihrakasa. Tajuatko, että laihduttamista on vielä vaikka kuinka paljon!
Kyllä mä sen tajuan.
Itseinho, tai puhutaan mielummin itsevihasta, on tällä hetkellä noin kahdensadan prosentin luokkaa.
PASKA että mä vihaan itseäni. Mä vihaan tätä vartaloa. Mä vihaan ihan jokaista kohtaa mussa.
Mä en ihan oikeesti syö enää koskaan. En  koskaan kajoa siihen paskaan. Mä en TARVI RUOKAA! "TAJUATKO LÄSKI SIKA, ETTET SAA SYÖDÄ!?!?"
ei siinä. Saimpahan lisää potkua laihdutukseen. Mä näytän kaikille. Mä näytän mun pikkuveljelle,että mä olen vahvempi kuin ruoka. Mä näytän maailmalle, että musta on tähän. vaikka väkisin.
Anteeksi anteeksi ja anteeksi. Pahoittelen rumaa kielenkäyttöäni. Olen ehkä vähän sekavassa mielentilassa.
Sen huomaa tästä sekavasta tekstistä.

Kuuleeko kukaan

"Vie mut pois
Tahdon paikkaan jossa hengähtää
Ei riitä vain,että sulkee silmänsä kaiken keskellä
Vie pois, polta siltani kadota jälkeni
Tämä kaupunki on vaatinut osansa, nyt mun on pakko lähteä
Sillä kuule mun huudot kun jää heikko pettää, en halua paeta todellisuutta, ainoastaan hengittää
Onko toiveeni siis turhaa
Vain ajanhukkaa kaikki tää,
Kuuleeeko kukaan"
Tunnen vihaa, pohjatonta surua, pettymystä ja ahdistusta.
Rintaa puristaa, ja yritän paeta sitä. Se ei onnistu.
Kiroan kaikki onnentoivottajat jonnekin alimpaan helvettiin.
Kirottu syntymäpäivä.
Mä toivon, etten olisi edes syntynyt tänne.

sad feeling

Huomenna on mun syntymäpäivä.
 mä täytän kuusitoista vuotta.
Huomenna on myös äitienpäivä..
Ahdistaa, koska on taas tiedossa syömistä.
Vietin eilen synttäreitäni pienellä kaveriporukalla. Olihan meillä hauskaa, en sitä kiellä.
Mutta syömiset. Ne meni niin perseelleen ku vaan voi mennä.
Mä pyysin, ettei mun kavereista kukaan toisi mulle lahjaksi mitään karkkia tai suklaata.
Koska mua oksettaa ruoka.
Ruoka on kuvottavaa, miksi mä edes haluan tunkea sitä naamaani?
No, onneksi kukaan kavereistani ei tuonut mulle karkkia tms.

Mutta ihana siskoni osti minulle suklaata.
Ja ihana äitini osti myös.
Ah. :(

Mä saan öisin aina ihan kamalia ahdistuskohtauksia.
Mua pelottaa mennä nukkumaan, koska mä pelkään sitä ahdistusta.
Se iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Mä en voi tehdä mitään, mikä helpottais sitä ahdistuta.
Viiltelykään ei enää auta, se ahdistus on jotain paljon pahempaa.
Mä tärisen ja kyyneleet vaan valuu poskilleni.
En kykene ajattelemaan mitään muuta kuin ahdistusta, se vie mun kaikki voimat.
Sydän hakkaa lujaa, ja päässä humisee.
Mä en voi tehdä yksinkertaisesti mitään.
Yhtenä yönä musta tuntui oikeasti siltä, että mä kuolen siihen paikkaan.
Se oli jotain niin sietämätöntä.

Olisipa tää viikonloppu äkkiä ohi.
Mä haluan takaisin normaaliin arkeen, paastoamiseen.
Haluan tuntea sen nälän.
Se saa mut hyvälle tuulelle.
Ei mikään muu.

Muutin muuten blogini ulkoasua, mitäs pidätte? 

no one

Tänään mieliala on ollu vähän parempi ku viime päivinä, johtuen varmaan tästä neljän päivän lomasta.

Kävin mun siskon kanssa tänään kaupassa. Se on mun isosisko, joka on mulle aika tärkeä.

Se tietää jotain mun asioista, mutta todella pienen osan. Mutta, mennäänpä asiaan.

Mun sisko kerto, että äiti ja iskä oli yrittäny udella siltä, että mitä mulle nykyään kuuluu. 

Äiti oli sanonu , että miten noin ilosesta tytöstä on tullu tollanen sisäänpäin kääntyny

ja surullinen tyttö.

Mä en saa enää pitää huoneeni ovea  lukossa.

Äiti ehkä aavistaa, että mä salailen jotain, koska se oli sanonut mun siskolle, että oon nykyään

tosi salaperäinen. Ja hiljainen.

Yhtenä päivänä mulla oli huoneen ovi lukossa. Mä olin oikeasti tekemässä itselleni jotain, mutta mun kaveri pysäytti mut. Tekstailin siis samaan aikaan sen kanssa. Se oli sit lähettäny viestii mun siskolle, ja mun sisko yritti päästä mun huoneeseen. Mä en avannut ovea kellekkään. Mutta enhän mä enää voinut tehdä sitä, koska mun sisko, ja se mun kaveri tiesi siitä asiasta.

Äiti yritti myös kysyä siitä jutusta. Että mitä mä olin tekemässä siellä huoneessa.

Onneksi siskoni on ihan luotettava, eikä hän ollut suostunut kertomaan asioistani.

Luojan kiitos.

Mutta tää on niin raskasta. En mä jaksa kantaa sitä naamiota. En mä jaksa joka ikinen hetki vääntää naamalleni tekohymyä. Miksen mä saa olla sellainen, kun mä olen?

Jos mulla on paha olo, en mä jaksa nauraa.

Silloin mä myös olen surullinen.

Mä en halua, että mun vanhemmat saa tietää mun asioista.

No,äiti oli sitten loppuun sanonu, että onneksi mä voin käydä juttelemassa terkkarilla.

Mutta kohta en enää.

Sen jälkeen mä en puhu enää kellekkään.

Mä piilotan kaikki salaisuudet mun pääni sisään.

Ne luulee, että mä alan käydä sillä psykologilla.

En mä käy missään.

Mä kuitenkin olen jo kuollut ennen sitä.

i hope to die

Haluan pois.

Haluan nyt pois täältä. Nyt heti.

Enemmän ku koskaan ennen.

Oikeasti, mä haluan kuolla.

Mä olen valmis lähtemään täältä, tässä maailmassa ei ole mulle tilaa.

Mä en kuulu tänne maailmaan. Mun ei olisi pitänyt syntyä tähän maailmaan koskaan.

Miksi mä olen täällä? Voin vaan kuolla pois. Ei kukaan välittäisi.

Mä voisin vaikka ottaa yliannostuksen lääkkeitä.

Tai sitten, yhtenä vaihtoehtona on hypätä junan alle.

Ehkä mä vaan viillän valtimoni auki, ja odotan hidasta kuolemaa.

Tai sitten, mä lopetan syömisen kokonaan.

Mä kuihdun pois.

Kaikki sanoo aina, että on olemassa muitakin vaihtoehtoja.

Kertokaa mulle, mitä muita vaihtoehtoja mulla on?

Ei mitään.

Haluan pois tästä elämästä

Auttakaa mua

bones are beautiful

juoksemista, hyppimistä, jumppaamista ja kaloreiden kulutusta.
Niistä on mun päivä tehty.
En kyllä ole syönyt tänään mitään, mutta oon yrittäny kuluttaa mahollisimman paljon.
Juoksin niin kauan, että silmissä alkoi sumentua, ja sydän oli pompata rinnasta ulos.
Henkeä ahdisti ja jalat eivät meinanneet totella, mutta mä vain jatkoin ja jatkoin ja jatkoin.
Koska mun on pakko.
Silti mä tunnen vaan mun makkarat. Liian isot reidet, leveän vyötärön.
Paksut kädet, kaksoisleuan.

Ei se peili valehtele. Mun on vaan laihdutettava enemmän ja enemmän.
Mulle ei riitä enää se muutama kilo, jotka joskus aioin pudottaa.
Mä haluan nähdä aina vain pienemmän luvun.

Viime yö oli kamala. Valvoin melkein koko yön, ja nukuin varmaan korkeintaan kolme tuntia.
Mä sain ahdistuskohtauksia, ja mä vaan itkin. Sydän hakkas rinnassa, ja mun kädet tärisi.
Mua pelotti joku ihan hirveesti. Mä en tiedä mitä se oli.
Mä ihan oikeasti luulin, että kuolen siihen paikkaan.

Itseasiassa mua kyllä pelottaa.
Peruskoulu loppuu, ja sen jälkeen lähden luultavasti opiskelemaan ammattikouluun.
hyppy tuntemattomaan.
Tottakai mä olen helpottunut, kun peruskoulu vihdoin päättyy, mutta siihen liittyy paljon muutakin.
Mä en enää voi käydä juttelemassa terkkarilla.
Siitä on oikeesti tullu mulle tärkee, ja se on ollu ihminen, joka on oikeasti kuunnellu mua.
Rakensin luottamuksen pala palalta, ja luotin häneen aina vaan enemmän. Vaikka mä en ihan kaikesta pystynytkään puhumaan.
Mutta nyt.
Se kaikki loppuu. Ja mua pelottaa.
Kiinnostikohan sitä edes mun jutut?
Ehkä mä olin, ja olen edelleen sille vain yksi muiden joukossa.
Sehän on vaan sen työtä. Mutta meillä oikeesti on ollu hyviä juttuja.
Jos mä menin sinne, ja mulla ahdisti, se sai mun ajatukset aina muualle, pois ahdistuksesta.
Oikeasti se oli mulle tärkeä. Enkä mä varmaan koskaan tule unohtamaan meidän tapaamisia.

kenelle mä nyt uskallan puhua? 
Mä olen yksin. 
Niin yksin ajatuksieni kanssa.
Mutta on mulla eräs ystävä, joka on mulle oikeesti tosi tärkee.
Pystyn sille puhumaan kuitenkin suurimmista asioista,
koska se oikeasti ymmärtää. 
Mä tiedän, että se painii itsekin samojen ongelmien kanssa.
Se on mulle niin tärkeä. Jos se kuolis, mä kuolisin perässä.
Ei mulla ois enää mitään tehtävää täällä, en mä jaksaisi elää.
Se saa mut heräämään uuteen päivään, ja selviämään vaikeinakin hetkinä.
Sä varmaan luet tätä, mutta halusin sanoo, että oikeasti
oot mulle rakas <3

I want to be weightless

Viikonloppu meni vähän niin ja näin. Huomenna paastoan. Mun on ihan pakko. En halua mitään muuta ku olla laiha. Mun pitää tehä töitä sen eteen. Mun pitää olla laiha, että kelpaisin muille,ja ennen kaikkea itelleni. En mä itseasiassa laihdutta muiden takia, haluan vain itse olla joskus tyytyväinen peilikuvaani.
Jos mä olisin laiha, mulla olisi edes jotain. Jotain, josta voisin olla ylpeä, ja jotain, josta en päästäisi koskaan irti. Mä en tule koskaan hyväksymään itseäni tässä painossa.
Mun on vaan siis tehtävä tälle asialle jotain.
Mulla on tavoite, ja päämäärä.
Ja mä olen päättänyt, että mä saavutan mun tavoitteeni.
Jonain kauniina päivänä kirjoitan tänne: minä tein sen.
Vasta silloin voin hyväksyä itseni.

big girls don't cry

Tänää kävin terkkarilla jutteleen. juteltii kaikenlaista, ja se vähä kyseli multa siitä viiltelystä.
Se kysy multa, että millanen mieliala mulla on ollu nyt viime viikkoina. Enhän mä tiedä.
Tai kyllä mä oikeastaan tiedän. Mutta en mä nyt sille mene sanomaan, että oonpas tässä suunnitellut
tekeväni itsemurhaa, oon viillelly kolme kertaa viime käynnin jälkeen, oon jo meinannu tappaa itteni
eikä mieliala oo useimpina päivinä ollut sen parempi. Mutta ei. Mä en vaan pysty puhuun ihan kaikesta.En halua paljastaa koko totuutta.

Mulla on siis taas aika jollekkin uudelle psykologille, koska siirryn lasten puolelta aikuisten puolelle. Meen ekal kerralla sinne sen terkan kans. Mä joudun käydä siellä kesällä. Mä en yhtään tiiä, millanen se psykologi on, toivottavasti se olis sellane joka ymmärtää.

Mä en oikeasti tiedä enää mitä mä haluan. Mä en halua mennä mihinkään kouluun syksyllä. Tässä kuussa ois pääsykokeetkin, mutta en mä pääse mihinkään kuitenkaan. Ei se haittaa. Ei kiinnosta.
Ehkä mä en ole enää täällä ensi syksynä.
Ehkä mä tapan itseni.

Terkkari sano mulle, että mun täytyy lopettaa laihdutus. Mä sanoin, etten todellakaan ole lopettamassa.
Miksi mä lopettaisin sen? Mä olen vielä niin iso, että mun kestää laihduttaa vaikka kuinka paljon.
Sitäpaitsi mun tähänastinen laihdutuskaan ei näy missään. Mä oon niin lihava. Se kysyi multa, että millon  mä olen tyytyväinen itseeni. En mä tiedä. Ehkä sillon, ku oon tavotepainossa? Sitten se kysyi multa, että olenko mä sitten tyytyväinen, kun makaan teholla letkuruokinnassa.

En mä oikeastaan ihan sitä tarkoittanut. Mä laihdutan niin kauan, että mä olen tyytyväinen. En usko, että mä oon koskaan joutumassa mihinkään sairaalaan. Mulla on vielä niin paljon varaa laihtua, että mä en ole joutumassa mihinkään letkuihin. Koskaan.

Tänään söin. En oo varma kaloreista, luultavasti joku kaksisataa. Tai ehkä vähän enemmän. Mun on pakko lähtee lenkille, tai ainakin jumpata vähän. Ihan pakko. No, huomenna ainakin syömiset saa luvan jäädä vähäisiksi. En oo vielä uskaltanu käydä puntarilla. En halua nähdä sitä lukua. Ahdistaa ajatuskin, mä tiedän että mä olen lihava.

Finally

Vihdoinki voin sanoo että oon onnistunu. Eli siis tänää syömiset menny iha hyvin, tai oikeastaan olin paastolla koko päivän. Oon kyllä aika ihmeissään, olo ei oo mitenkää erityisen huono, toisin ku yleensä paastopäivinä..
Nyt ku oon alottanukki, voisin samantien jatkaa tätä paastoo huomisenki päivän.
Väsyttää ihan liian paljon. Pitäis tehä kouluhommia ja lukee kokeisiin, mutta mä en vaan jaksa. Ehkä mä panostan tälläkertaa mielummin laihdutukseen kuin koulunkäynti ei tunnu sujuvan.
Eilen illalla mulla oli kauhee olo. Ahistus kävi nii suureksi, että mun oli pakko vähän helpottaa ahdistusta. Viilsin muutaman viillon, kyllähän se vähän helpotti. Silti mulla on paha olo. Ahdistaa vieläkin. En mä pääse tästä pahasta olosta koskaan eroon.. huomenna onneks pääsen puhumaa, toivottavasti jaksan taas vähän aikaa.
Mun voimat nimittäin alkaa olla lopussa..

loser

ahdistaa.
miks mä pilaan aina kaiken? Oon niin pettyny itteeni. Mulla oikeesti ahdistaa nyt niin paljon, etten pysty tehdä muuta, ku ajatella, mitä kaikkea paskaa oonkaan taas tunkenu kurkusta alas. Miks vaan syön kokoajan?
Aattelen kokoajan kuolemaa. Välillä oikeesti säikähdän joitain ajatuksiani.
Onneksi ne on vaan ajatuksia. Mielen päällä on pyörinyt sen toteuttaminen.Viime aikoina erityisesti. Melkeen tiedän jo, millaisen jäähyväiskirjeen kirjoitan.
Seuraavat kaks päivää on paastopäiviä.
Tästä kirjottamisesta ei oikee tuu nyt mitää. Mutta jokatapauksessa mulla on paha olo.
Mulla oli oikeesti hauskaa eilen ja viime yönä. pidettiin kavereiden kanssa hauskaa. Mutta tänään. En oikeasti voi edes kuvailla tätä ahdistuksen määrää. Miksi mä en voi nauttia tästä elämästä?
Mun elämä menee hukkaan. Mä pilaan sen itse tällä pelleilyllä. Muttakun en vaan voi lopettaa. Se ei oo helppoa.
Joo anteeksi. En oikeen tiedä mistä mä puhun. Mutta yritän vaan sanoo, että tää mörkö joka mun pään sisällä huutelee mulle kaikkee, on hyvää vauhtia pilaamassa elämäni.