Söin liikaa. Olo on kyllä sen mukanen. Vieläki oksettaa.
Oksettaa ajatuskin, kun aattelen ruokaa. Vitsi. pakko paastota ainaki kaks päivää.
Mä en voi olla. Ahdistaa istua, seistä, maata. Ihan mitä vaan. Mun on pakko päästä liikkumaan.
En saa istua, koska kaloreita ei kulu niin paljon.
Pitää varmaan heilutella varpaita.
Aika hullua kyllä.
Tekis niin paljon mieli oksentaa. Mutta mähän en oksenna. Koska mä jään koukkuun siihen. Mä tiedän sen jo valmiiksi.
Mä näen sen kaukaa. Muiden naamoista. Mä näen, kun ihmiset katsovat minua paheksuen.
He kauhistelevat läskejäni. Minä tiedän sen. Kaikki ihmiset ajattelevat, että tuollaisen läskikasan ei sietäisi edes elää.
Tänään tajusin, että tähän on ihan oikeasti tultava muutos. Suoraan sanottuna koko viikko on mennyt päin honkia. Olen ahminut kuin viimeistä päivää. Varmaan joka päivä.
Mä huomasin oikeasti, kuinka läski mä olen verrattuna mun kavereihin.
Mä vihaan kameraa. vihaan kavereita, jotka ovat minua laihempia.
Varsinkin eräs kaverini. Sen jalat on niin laihat. Ja sen vyötärö... Oon aina halunnut sen vartalon. Ja mä vihaan itseäni.
Mä haluan olla kaikkia muita laihempi. En halua, että muut muistaa mut tällasena.
Paksuposkisena tyttönä, jolla on kaksoisleuka. Jonka jalat ovat kaksi metriä leveät.
Perse on niin leveä, etten mahdu liikkumaan. Kohta makaan vain sängyssäni, ja lihon ja lihon ja lihon.
Mä näen painajaisia ruuasta. Mä näen muutenkin ihmeellisiä painajaisia. Mä näen painajaisia, jossa lihon muodottomaksi palloksi, enkä saa happea.
Mä kyllä näytän kaikille. Mulla on itsekuria. Mä olen päättänyt sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti