yön ajatuksia

Mä haluaisin että joku kuuntelisi mua, ymmärtäisi ja kertoisi että tää ei oo pysyvää.
Mutta ei mulla oo ketään joka tekisi niin. Mä oon niin yksin että itkettää.

Mä en tunne enää mitään. Mun mieli on tyhjä ja turta.
Haluan kuihtua ja kadota ja hävitä.

Mä nukun miten sattuu, mä syön miten sattuu, mä otan lääkkeitä miten sattuu, mä en osaa elää.

Mä haluan tän ahdistuksen pois, se vie mun voimat salakavalasti ja tappaa mut hitaasti mutta varmasti. Mä haluan tän äänen kuiskimasta mun korvasta. Mä haluan elämän. Mutta oon ihmisraunio, musta ei saa enää kokonaista. Mä oon rikkinäinen. Musta ei tuu enää mitään. Mä en ole mitään. Oon vaan tyhjä kuori.

long time no see

En oo tänne kirjotellu tosi pitkään aikaan. Mulla tuli yhtäkkiä sellanen fiilis että haluan kirjottaa mun ajatuksia ylös.

Mulla on ollu terapia nyt kesätauolla, ja viimisimmässä hoitoneuvottelussa sovittiin että heinäkuun ajan kävisin pajaohjaajalla juttelemassa kerran viikkoon. Todellisuudessa oon käynyt terapiassa viimeksi toukokuun puolella, en saanut itteeni lähtemään terapiaan sen jälkeen. Nyt ku terapeutti oli lomilla kesä- ja heinäkuun, oon huomannu kuinka muhun oikeesti vaikuttaa terapia. Musta tuntuu et räjähdän kohta kasaan, en pysty puhumaan kellekkään mun fiiliksistä. Alan olla epätoivonen, musta tuntuu ettei mua voi kohta enää auttaamikään/ kukaan. Paja-ohjaajan käynnit on menny siihen, et ollaan hoidettu käytännön asioita, ja en millään kerralla oo pystyny puhumaan mun pahasta olosta.

En ees tiiä mistä alottas. Syömisten kanssa menee niin ja näin. Halu laihtua on suurempi mitä koskaan aiemmin ja viha omaa kroppaa kohtaan on ihan sietämätöntä. Mua itkettää, parin viikon loma laihdutuksesta (lastenhoitokeikan ja muiden syiden takia) on jäänyt päälle, ja vaikka mua vituttaa ja ahdistaa ja oksettaa niin silti oon yrittänyt syödä jotain ja välillä menny ihan yli. Omasta mielestä siis. Mä niin haluan kontrollin takaisin. Haluan olla syömättä kunnolla, haluan paastota. Haluan tuntee nälkää. Mun on pakko saada painoa alemmas. Musta tuntuu että en edes ansaitse apua mun syömisongelmiin, oon ihan helvetin isokokonen. Kukaan ei ikimaailmassa vois arvata että mulla on ongelmaa syömisten kanssa. Välillä lääkäri on tehnyt selväksi että mua ei oteta tosissaan ennenku mun paino on oikeesti reilusti alipainon puolella. Vittu, ihan sama. Mä laihdutan kymmenen kiloa. Ei ketään silti kiinnostais vittuakaan.

Kauan suunniteltu omaan kämppään muutto vihdoin toteutuu, jos nyt saisin ensin asunnon. Mua ahdistaa koko asia, en jaksa enää lähetellä hakemuksia ja selailla vuokra-ilmotuksia. En edes tiiä miten raha-asiat järjestyy. Mua hirvittää ja pelottaa ja oksettaa ajatus siitä, että oon omassa asunnossa ihan yksin. Mutta toisaalta taas haluan pois kotoa, haluan oman rauhan, oman kodin, oman elämän. Sen mä tiedän että kun vihdoin omaan asuntoon pääsen muuttamaan, kaikki ruuanlaitot ja ruoka-ostokset tuskin onnistuu. Mulla on varmaan kaapit tyhjänä ja paastoan vaan enkä saa syötyä mitään. En tiiä. En jaksa edes ajatella koko asiaa.

Viikonloppuna porukat lähtee reissuun, syömishäiriöpuoli kiljuu riemusta. Kukaan ei kato mun syömisiä, saan rauhassa paastota. Samaan aikaan toinen puoli musta itkee, oon aivan helvetin väsynyt tähän kaikkeen. Haluaisin vaan romahtaa ja itkeä jonkun olkaa vasten. Mutta mulla ei oo ketään. Yritän seliutä joka minuutista, tunnista ja päivästä. Tää on yhtä kärsimystä. Illat on pahimpia, ahdistus räjähtää ihan sietämättömäks ja kaikki asiat kerääntyy isoksi möykyksi. Tekis mieli hakata taju kankaalle että ei tarvis miettiä hengittää tai elää. Mä en edes nää syitä miksi mun pitäs jaksaa. Musta tuntuu ettei mulla oo ketään. Mä tiedän että tuun tunteen mun olon ihan helvetin yksinäiseksi omassa kämpässä. En mä tiedä miten selviän itteni kanssa.

Nytkin pyörin sängyssä ahdistuksissani, ravaan tupakalla tunnin välein. Iltalääkkeet on otettu, mutta mun pää pitää mut hereillä. Eilinenkin yö/ilta meni siihen, että mieli yritti taistella unta vastaan viimiseen asti. Ketipinor väsytti mutta en vaan saanu nukuttua koska päässä pyöri miljoona asiaa. Mä vaan haluaisin nukkua. Saada pään sekasin tai tajun kankaalle, ihan sama. Taukoa tästä päänsisäsestä myllerryksestä. Koska oon niin loppu tähän. Mä en jaksa enää kauaa.

Väsynyt elämään

Mä vaan tahtoisin nukahtaa ikuiseen uneen. Tahtoisin hukuttaa murheet jäiseen veteen, tahtoisin heittää huolet olan yli mustaan ojaan. Tahtoisin elää, tahtoisin olla tässä ilman pahoja ajatuksia. Tahtoisin pois maailman pahuuden, tahtoisin vaan sut mun vierelleni. Sä halaisit mua ja kertoisit että kaikki menee hyvin, kaikella on onnellinen loppu.

Mä tahtoisin halata sitä onnetonta tyttöä, ja kertoa että ottaisin sen pahan olon kannettavaksi itselleni koska vain. Kertoisin ettei tarvi olla vahva. Tästä kaikesta on tie pois. Vai onko? Ne sanoo niin. Ne sanoo että huominen on parempi. Ne sanoo että tää helpottaa. Ne sanoo ettei mikään oo ikuista.

Entä jos huominen ei oo parempi? Entä jos tää on ikuista? Entä jos tää ei helpota koskaan? Mistä ne tietää sen?

Mä tahtoisin istua sun kanssa laiturilla, katsella veden liikettä ja kuunnella luonnon ääniä. Sä ottaisit mut  syliin ja katsoisit, kun poltan tupakan toisensa jälkeen. Saastutan mun keuhkojani tervalla. Sä  sanoisit mulle, että rakastat mua.

Mutta sua ei ole. Mua ei lämmitä kukaan. Ne sanoo että ne välittää mutta niitä ei kiinnosta. Mä istun yksin pimeässä ja mun seurana istuu paha olo. Se on kasvanut muhun kiinni. Sekään ei välitä. Mun olo on niin tyhjä ja kylmä.

Sekasotku

Joo. Tää päivä oli taas tämmönen..

Aamulla otettiin paino ja saan nähdä sen luvun. Haluan vaan sen viis kiloa pois. Mutta en mä pysty sitä saamaan pois, ku laitetaan ateriat valmiiksi ja kaikki pitää syödä. Musta tuntuu että ne tahalleen laittaa sitä ruokaa niin paljon. Ahistaa, mun maha on edelleen täys iltapalasta vaikka senki  söin kolme tuntii  sit.

Mua ahistaa  tää kyttäys. Haluan jo päästä lenkille yksin, haluan laittaa ruuat ITE . mä toisaalta tiiän  että annan syömishäiriölle enemmän valtaa jos saisin enemmän vapauksia. Mutta en vaan just nyt kestä tätä. En kestä tätä oloa mitenkään.

Tänään meinasin oikeesti flipata, meni hermot totaalisesti. Meillä oli liikuntaryhmä ja yleensä ne muut menee heittämään frisbeegolfia tai jotain vastaavaa, ja ne jotka ei sitä pelaa käy kiertämässä pururadan. Mutta sinne lähti mukaan vaan yks hoitaja nii en siis saanu mennä mukaan, vaikka me kävellään joka ikinen kerta se sama pururata. Sen takia ku en saa käydä ilman hoitajaa edes kävelyllä. Mä sit  lähin yksin kävelemään, häippäsin vaan ku ärsytti ihan kaikki. Kukaan ei tainnu ees huomata et olin häipyny ku aamuvuorossa oli vähemmän hoitajia. (Oisin siis voinu  käydä vielä pidemmällä lenkillä).. Thank god ne unohti mun välipalan.

Mun ajatukset on jotenki nii  sekasi että en edes osaa muodostaa järkeviä lauseita. En pistäis pahaks  jos en Huomen aamuna heräis  ollenkaan. En jaksa taas uutta päivää ja tätä ahistusta. Mulla on jotenki  vaa mitta täynnä tästä kaikesta. Tekis mieli itkee mutta en ees pysty. Miks tää elämä on tällasta vuodesta toiseen? Millon  musta tulee taas normaali? Vai tuleeko musta ees koskaan? Vähän ois kauheeta olla tällanen  joskus kymmenen vuoden päästä. Hyi. En halua ees aatella.

Niin toivoton olo. Kuka mut  jaksais nostaa ylös? Mä oon niin vihanen  itelle. Oon taas samassa tilanteessa missä vuosiki sit. Muut menee elämässä eteenpäin mutta mä en saa aikaseks käydä kouluja enkä elää normaalia elämää, ku oon niin käpertyny itteeni ja jumitan paikallaan. Jos pääsen pari askelta eteenpäin niin putoon  alas ryminällä. Miks oon tällanen? Miks just mä???? Miksi miksi miksi.

Uus päivä uudet kujeet vai miten se oli

Koko päivä siitä sekunnista ku avasin silmät on Ollu ihan paskaa. Oon yrittäny syödä opamoxien avulla, mutta ei onnistunu mikään paskan vertaa. Aamupalan söin osissa, koska en tosiaankaan ois saanu alas kerralla koko aamupalaa.  Oon ihan uupunu tästä päivästä, koko päivä ollu  yhtä päänsisästä taistelua. Tää on vaan liian rankkaa.

En jaksa antaa turpiin syömishäiriölle koska se hakkaa mut palasiksi samantien. En pysty yksin siihen mitenkään niin yritän pikkuhiljaa opetella avun vastaanottamista. En vaan yksinkertaisesti pysty sietämään sitä ahistuksen tunnetta. Ei siihen auta mikään lääke.

Mä en yhtään tykkää siitä ihmisestä millaiseksi syömishäiriö tekee mut. Vihaan ihan kaikkea siinä.

Nyt on ilta ja paniikissa aattelen jo huomista  aamupalaa. Iltapala kiertää ikävästi mahassa, tunnen sen niin srlkeesti.. Mulla on niin lihava olo. Pitäs yrittää nukkua mutta en jaksa vaan. Koska nukuin päivällä parin tunnin päiväunet, olo on iha tööööt edelleenki.

Mä haluaisin päästä jo lenkille.. En hoitajan kans vaan yksin. En jaksa enää tätä kyttäystä. Miks kaikki pitää olla näin vaikeeta??

Laidan kuvan tänhetkisestä kropasta. Vaikka mua oksettaakin. Haluaisin vaan saada sen viis tai kuus  kiloo pois. Sitä voisin olla tyytyväinen.

Elonmerkkejä

Joo. Mun on pitäny  tosi monesti tulla kirjottelemaan mutta en vaan jo saanu  aikaseks. Oon siis edelleen osastohoidossa. Tällä hetkellä edelleen tosi hankala vaihe. Tuntuu että joka ikisessä asiassa kaikki menee päi  jotai.

Siis tää osasto millä oon edelleen oli kesän ajan sulussa. Juhannuksesta 21. Päivään heinäkuuta. Mun omahoitajat  ja lääkäri ehdotti kesän ajalle paria intervallijaksoa toiselle osastolle, mutta en suostunu eikä ne mua alkanu pakottamaan. Olin jo kuvitellu ja suunnitellu kesän valmiiks ja siihen ei todellakaan sopinu mikään osasto. Näin jälkeenpäin ajateltuna ois varmaan oikeesti ollut hyvä käydä siellä. No mutta sitä sovittiin kesän ajaksi hoitajalle keskusteluja sinne samalle osastolle. Eka ja viimeinen käynti oli heinäkuun alkupuolella. Mulla oli menny  jonku aikaa jo huonommin mutta kerroin hoitajalle (jonka olin tavannu aiemmin tasan kerran) että kaikki on fine, oon hengissä jne. Se hoitaja totes etten tarvi  uutta aikaa ja mä häippäsin. Asiat pikkusen  karkas loppuloman aikana käsistä mut periaattessa  ois voinu  huonomminki mennä.

Takasinpaluu osastolle oli tosi hankala, oli tavallaan kerenny siinä reilun neljän viikon aikana sopeutua kotioloihin. Mun oli hankala myöntää alussa että kesä ei mennykkää niinku elokuvissa. Syöminen oli alussa tositosi vaikeeta. Jouduin korvaamaan melkein kaikki ateriat lisäravinnejuomalla. Sit pikkuhiljaa yritin syödä ruokaa ,mutta en oikeen  jaksanu ees yrittää koska kesällä ateriasuunnitelman noudattaminen oli menny ihan perseelleen.

Sit otin lisärin  ruuan sijasta, koska se oli helpompaa oksentaa pois. Oon siis vapaaehtosessa hoidossa enkä halua pakkohoitoon joten pakko syödä jotain ettei siirretä toiselle osastolle. Joten esitin että söin mutta todellisuus oli se että jokaikisen ruuan jälkeen menin vessaan ja tyhjensin kaikki mitä ulos sain. Sit kerroin hoitajalle että otan lisärin vaan siks että se on helpompaa oksentaa. Sit  otettii vähä järeemmät keinot käyttöön koska paino tippu vaan.. Joten tällä hetkellä mulla on tehostettu valvonta eli en saa mennä lenkille ilman hoitajaa, ruuat laitetaan valmiiksi, ja pitää syödä hoitajan kanssa, tunti ruokailujen jälkeen yleisissä tiloissa, jos haluaa tupakille niin sinnekki pääsen vaan hoitajan seurassa. Mulla on myös nostettu lääkitystä ja otettu opamoxit käyttöön  helpottamaan ahdistusta ruokailuihin liittyen.

Tää päivä on menny tosi paskasti. Ruokailut ei oo sujunu, ainoot ruuat mitkä on noin jotenki menny alas on aamupala ja lounas. Päivällä lähettiin käymään osaston autolla reissussa. Nuo muut oli sit päättäny että samalla käydään syömässä Kotipizzassa. En ollut kuullu niiden suunnitelmista mitään joten en siis tienny kokoasiasta. Ku muut meni sisälle nii lähin pois toiseen suuntaan kävelemään. Mulla tuli joku ahistuskohtaus, päivä ei ollu muutenkaa ihan helpoimmasta päästä. Yritin rauhottua  ja kaks hoitajaa tuli siinä ja yritti houkutella mua mutta aloin vaan itkemään. Lähin kävelemään ja karkasin siitä tilanteesta. En ois vaan mitenkää pystyny syömään mitään pitsaa. Lähin kotiin päivälomalle jonka olin sopinu aiemmim. Ehtona oli vaan se et söisin  ennen lähtöä. En syöny, mutta häivyin silti. Kotona en saanu  mitään alas ja mulla oli jotenki  tosi paska olo kokoajan.

Tulin takas  osastolle kasin maissa. Pyysin iltalääkkeet samantien ja otin myös tarvittavan, koska kaikki meinas kaatua päälle. Sain osan iltapalasta syötyä. Kaikki ajatukset vaan kiertää kehää ja mietin ja mietim asioita taukoamatta. Ketipinorit yrittää saada mutta nukkumaan mut mieli taistelee vastaan. Mulla on ihan sietämätön olo. Sen liikuntakiellon takia tuntuu että paisun ku joku pullataikina. Ahistaa. Oon paska, en pysty parantumaan. Haluan vieläki  laihtua. En mä pysty tähän en mä pysty mihinkään. I am looser. Such a fucking looser who  can  not even recover or do anything.

Hello may!

Eli siis. Olin lomalla osastolta keskiviikosta maanantai-aamuun. Kotona oli välillä tosi vaikeeta, mikä oli ihan odotettavissakin. En tehny mitään ihmeellistä mutta näin mun sulosta kummityttöä. Vauvaterapiaa. Syömisten suhteen meni kaikin puolin ihan ok vaikka välillä tuliki oksennettua. Suurin osa ruuista kuitenki pysy sisällä. Söin jopa vappumunkkia ja simaakin maistoin! Tänään oli aamusta jostain syystä tosi paska fiilis ja kaikki masensi. Aamupala  oli ihan superhypervaikee syödä. Tässä päivän mittaan oon kuitenkin piristyny.

Mulla oli aamupäivällä perhepalaveri. Se meni hyvin, en edes itkeny. Puhuttiin vähän jatkosta ja tästä nykyhetkestä, mitä hoitoon sisältyy ja muuta sellasta. Tän viikonlopun oon osastolla vaikka sunnuntaina onki äitienpäivä. Synttärit lähestyy hurjaa vauhtia. Tänään tasan viikko täysikäsyyteen. Hui. Tosin ei se paljoa muuta tän hetkistä tilannetta, paitsi pitää alkaa maksamaan sairaalamaksuja. Synttäriviikon sunnuntaina lähen siskon kanssa reissuun jos kaikki menee hyvin. Se johtuu musta itsestä suurimmilta osin joten yritän tsempata ettei sinne lähtö peruunnu. Se ois aika iso pettymys. Mutta yritän selvitä päivä kerrallaan sen kummemmin tulevaisuutta murehtimatta.

Tuntuu että aika menee oikeesti niin nopeesti. Ihan vasta `vietin` vuoden vaihtumista osastolla ja nyt eletään jo toukokuuta. Tasan vuosi sitten taaksepäin olin aikalaillla samassa tilanteessa kun nytkin lukuunottamatta sitä että nyt oon osastolla ja saan oikeesti apua. Pienin askelin edetään ja tietenki tää on vähän tällasta vuoristorataa. Mutta syksystä oon edennyt sen verran että jopa minäkin huomaan sen. Vaikka toisinaan tuntuu siltä että ei tästä suosta ikinä nousta, niin silti jaksan uskoa että mullakin on elämä vielä edessä.

Loppuun vielä kuva viikonlopulta. Hyvää toukokuuta kaikille!