Light as a feather

Mä puhuin mun siskon kanssa eilen todella pitkään mun asioista. Vuodatin muutaman kyyneleenkin, vaikka yritin peittää tunteeni. Mä kerroin, kuinka epätoivonen oon, ja kuinka eläminen tuntuu välillä ihan ylitsepääsemättömän vaikealta.
Siskon ja ystävän tuella uskalsin lähettää viestin psykologille, ja sehän sit vastas. Se yritti soittaa, mut olin tunnilla, enkä muutenkaan ois uskaltanu puhuu sen kans. Me sovittiin aika syyskuun puoleen väliin.
Mua pelottaa ihan sikana.
Mitä mä sanon sille? Mistä mä uskallan puhua siellä?
Ehkä jänistän taas, jätän taas menemättä. Ois vaan niin helppoo antaa asioiden olla.
En halua todellakaan, että mun syömisiin puututaan, haluan vaan apua masennukseen ja pahaan oloon. Jos ne tulee jollain tapaa esille, niin mä vaikka valehtelen.
Kaikki on ok.
Haluan vain laihduttaa  rauhassa. Kukaan ei estä mua.
Keskiviikkona on siskoni synttärit, joten en voi välttyä herkuilta. Mutta sen jälkeen keskityn vain painon pudottamiseen.
Mun on pakko laihtuu. Paljon. Mahdollisimman pian.
Oon viime aikoina syönyt ihan hirveen paljon, tää ei vaan voi jatkuu näin. Haluan tuntea kunnolla luut, haluan olla se pienin.
En tiedä, mikä siinä kiehtoo niin paljon. Mutta mä en halua mitään muuta.

Anxiety

Ajatukset kiertävät kehää ja ahdistus kasvaa hallitsemattomaksi.
Oon pikkuhiljaa tulossa hulluksi.
Mä oon padonnut toukokuun lopusta kaiken sisälleni, ja olo alkavaa olla jo ihan sietämätön.
Toukokuun lopussa mulla oli viimeinen käynti terkkarilla.
Siitä eteenpäin asiat ovat menneet lievästi sanottuna alamäkeä.
Mä en pärjää yksin.
Jospa mä tyhjentäisin lääkekaapin. Ja nukkuisin pois. Pääsisin vapaaksi tästä ahdistavasta olosta. Tällä hetkellä mua masentaa ihan kaikki.
Seuraavaksi tulee talvi. Ja mun vaaka ei toimi, mua ahdistaa, kun en tiedä mun painoa. Mua stressaa koulu. Mua pelottaa, että mä jään yksin. Että musta ei enää välitetä, eikä mua jakseta katsella. Mua ahdistaa peilikuva. Ja mua ahdistaa tää olo. Mua ahdistaa mun syömiset, jotka tällähetkellä menevät päin hanuria. Ja mua turhauttaa, ku oon niin pelkuri. Mua ahdistaa, koska en osaa puhua kellekkään mun olosta. Mua ahdistaa niin paljon, että mä vajoan omaan synkkään maailmaani.
Mä en jaksa. En oikeasti jaksa.
Onko pakko elää, jos ei jaksa?
Ahdistus on tiukasti kiinni mussa. Mä en enää näe mitään muuta, kuin epätoivoa. Maailman ääriviivat sumentuvat, kun kyyneleet täyttävät silmäni.
Joku yrittää kuristaa mut hengiltä.
Pian mä lakkaan hengittämästä.
Mä toteutan kaikkien hartaimman toiveen.
Ja elämä hiipuu musta pois.
Mun liekki sammuu pian. lopullisesti.

You lost me

Joka ikinen päivä ajattelen samaa asiaa.
Miltä tuntuisi kuolla? Tuntisinko mitään? Entä jos kuolen luonnollisesti, tuntuuko se samalta kuin itse aiheutettu kuolema?
Kaikkihan me kuollaan joskus. Joidenkin päätös on päättää elämä omasta tahdosta.
Tänään, kun istuin bussissa, toivoin, että bussi ajaisi nokkakolarin vastaantulevan rekan kanssa. Sitä edellisenä päivänä mietin, miltä tuntuisi murskatua junan alle. tuhansiksi palasiksi.
Mietin myös hyppäämistä. Kuinka korkealta pitää hypätä, että ihminen kuolee?
Koulussa nukun jokaisella tunnilla, oon äärettömän väsynyt. Vietän ruokatunnit vessassa, se on ainut turvapaikka. Muualla on liian ahdistavaa. Varsinkin ruokatauon aikaan.
Ainut asia, mikä ilahduttaa, on se, että paino on vihdoin pudonnut.
Mutta on tässä myös pieni ristiriita. Mitä pienempää lukua vaaka näyttää, sitä isommalta näytän. Peili ei armahda. Täytyy kai pitää pari paastopäivää viikossa, että paino tippuisi nopeammin ja jotain tulosta näkisi.
Läskiä on jokatapauksessa aivan liikaa.
Oon myös yrittänyt käydä lenkillä, mutta voimat ei oikein riitä. Tunnen itseni laiskaksi mammutiksi, joka koulusta tultuaan kellahtaa sängylle, eikä jaksa liikahtaakkaan koko iltana. Oon niin epäonnistunut paska.
Mua ei tarvita mihinkään tässä maailmassa. Maailma on parempi paikka ilman mua.
Mun voimat on niin lopussa.

Ne katsoo läpi, vaik tartun niiden käsistä kii

Tein itselle pieniä sääntöjä, joita mun tulee noudattaa.
Ei, se en ollut oikeasti minä. Se oli ääni pään sisällä.
Säännöt koskee lähinnä ruokaa ja liikkumista.
Pistin tiettyjä ruoka-aineita kokonaan kiellettyjen listalle. Jos satun syömään jotain kiellettyä ruokaa, niin seuraavana päivänä pitää paastota.
Saan syödä päivässä korkeintaan 200-300 kcal. Mä en ansaitse enempää.
Oikeastaan, voisin lopettaa syömisen kokonaan. Asiat ei muuttuis mitenkään.
En tajua, mitä mä olen ajatellut, kun kirjoitin hakevani apua.
Mihin mä tarvisin apua?
Kukaan ei ymmärrä mua, kukaan ei voi auttaa mua.
Kukaan ei ikinä tule ymmärtämään, kuinka paha olo mulla on. Kuinka ahdistunut mä olen. Kuinka elämässä ei ole pientäkään valonsädettä.
Miten joku vois muka auttaa?
Mä en ole viiltänyt kolmeen kuukauteen, olen keksinyt uuden keinon ahdistuksen kontrollointiin.
Syömättömyyden.
Se ei oikeastaan ole mikään uusi keino, mutta se auttaa sietämään sisältä tulevaa tuskaa ja kipua.
Mä kidutan itseni kuoliaaksi.
Kohta mua ei ole täällä enää.
Usein puhutaan, että nuoruus on elämän parhainta aikaa. Mikä missä on vikana?
Elän tällä hetkellä elämäni vaikeinta aikaa. Mietin toistuvasti samoja kysymyksiä.
Jäädä vai lähteä?
Tällä hetkellä tunnen vahvasti, että pian on mun vuoro  lähteä.
Hyvin pian.

Pain, go away

Paska. Muut on syömässä, ja mä istun vessassa. En halua nähdä niitä sääliviä katseita. En halua elää. Kumpa vaan voisin paeta elämää ja kaikkia ongelmia..
Ahdistaa vaan ihan järkyttävästi.

Kuoleman porteilla

Ei rutto oikeesti. Mun pää on täynnä kysymyksiä,mutta kukaan ei vastaa niihin. Mä oikeesti kohta räjähdän, en kestä enää tätä pahan olon piilottelua.
Mun voimat on ihan lopussa.
Mä toisaalta haluaisin apua, mutta teen siitä itselleni niin kamalan vaikean asian.
Mua ihan todella pelottaa, että mä menetän mun rakkaimman ystävän näillä syömispelleilyillä ja kaikella muulla. Ei se jaksa kuunnella ja katella tämmöstä säälittävää paskaa, Joka ei osaa tehdä asioita koskaan oikein.
Mä olen menettänyt jo suurimman osan mun elämästäni tälle pelleilylle, mutta parasta kaveriani en aio menettää.
Mä en edes muista, milloin olen hymyillyt vapaasti, ollut aidosti onnellinen. Mä en jaksa esittää sitä hymyilevää ja elämäniloista tyttöä enää yhtään päivää.
Mä en jaksa piilotella mun tunteita ja pahaa oloa. Oon niin väsynyt.
Tänäänkin koulussa meinasin alkaa moneen otteeseen itkemään. Mä yritin siirtää ajatuksia johonkin muuhun, työntämällä ahdistuksen ja pahan olon jonnekin kauas. Mutta mä en enää onnistu siinä. Se paha olo kiertää mua kokoajan, se ei jätä mua rauhaan. Koulukin ahdistaa niin paljon. En vaan enää jaksa.
Mä mietin päivittäin kuolemaa, välillä ihan oikeasti säikähdän ajatuksiani.
Tänään mä päätin,että otan askeleen eeteenpäin. Jos mun rohkeus riittää, niin yritän hankkia itselleni jotain apua.
Olen kuilun pohjalla, eikä valoa edelleenkään näy missään. Ja musta tuntuu, ettei valoa näy vielä pitkään aikaan. Mutta mä toivon, että joku kaunis päivä voin elää elämää, johon ei kuulu paastot, ahdistus, ja pohjaton masennus. Mä tiedän, etten koskaan tule elämään täysin vapaasti, ilman ahdistusta ja syömisongelmia. Mutta sen tiedän, että tämä ei ole elämää. Tämä ei ole sitä, mitä mä haluan.
Tämänhetkinen elämäni on yhtä taistelua.

Taivas itkee hiljaa

Sisälläni virtaa kyynelten vesiputous. Itken sisäisesti ja ahdistus kasvaa iltaa kohden, koska mä tiedän huomisen olevan kokoajan lähempänä. Taas kouluun.
Miten se on niin vaikeaa? Jotkut ovat iloisia, koska saavat käydä koulussa. Kaikki olettavat, että olen iloinen ja onnellinen, koska pääsin kouluun.
Mutta mä en todellakaan ole.
Tänään sain kuulla, että yks meidän perhetuttu on kuollut. Hän oli varmaan läheinen meidän äitille, ja äiti on itkeny aika paljon. Siitä on kaksi ja puol viikkoo, kun hän kävi meillä viimeksi. Jännä kuvitella, että häntä ei enää ole.
Miksi muut pääsee pois, mutta minä en?
Mulla on niin voimaton olo. Oon uupunut tähän taisteluun. Mun mieliala on ihan maassa.
Mua pelottaa kaikki asiat. Mitä jos en enää jaksakkaan kantaa naamiota? Mitä jos en jaksakkaan enää jatkaa? Ehkä kuolen tänä yönä.
Haluaisin niin kovasti rikkoa ihoni, ja painaa veitsen iholleni. Antaa veren valua. Ja antaa kivun helpottaa mun tuskaa.
Houkuttelee niin sairaasti..

Break down

Tosiaan kouluhan se mullakin alkoi. Opettajat ja luokkatoverit vaikuttaa ihan mukavilta, mutta itse koulu ei.
Oon käyny koulua kolme päivää, ja mulla on sellainen fiilis etten enää jaksa. Univaikeudet on palannu, ja pahasti näyttää siltä, että kasiaamuja on ja paljon. Mä saan unen keskimäärin kolmen aikaan yöllä, ja jos koulu alkaa kahdeksalta, niin mun pitää herätä viimeistään vartin yli viisi.
Ens viikolla koulua on joka päivä neljään, ja muutenkin kaheksan tunnin päiviä ihan liikaa.
Syöminen on tällä hetkellä uskomattoman vaikeaa. Mä tiedostan sen, etten pärjää koulussa ilman aamupalaa ja kouluruokaa, mutta kun mä en saa syödä. Kouluruokaa en ole syönyt moneen vuoteen, eikä aamupalakaan ole kuulunut kuvioihin. Jaksaminen on koetuksella, ja mä ihan tosissaan pelkään, että jonain päivänä en vaan enää pääse sängystä ylös.
Mua ahdistaa. Tuleva syksy pelottaa todella paljon. Voisko niin sanoo, että aika heikoilla jäillä olen.
Arkipäivinä syön yleensä ensimmäisen kerran kuuden aikoihin illalla. Kärsin pää- ja mahakivuista, jotka johtuu liian alhasesta verensokerista. Näkökenttä pimentyy pelottavan usein.
Oikeastaan aika koomista, että mä olen sosiaali- ja terveysalalla, vaikka en itsekkään taida olla ihan terve. Ahdistaa jo valmiiksi kaikki kurssit, tentit, työssäoppimiset ja näytöt. Ei musta oo tähän.
Musta tuntuu, että olen tippunut elämän kyydistä. Juna meni jo, enkä mä saa sitä enää kiinni. Tänään bussissa mietin, että mitä mä teen täällä. Mun piti jo kuolla kauan sitten..
Mun elämällä ei oo sisältöä. Päivät on pelkkää selviytymistä. Mä joudun ponnistella äärirajoilleni asioissa, jotka ovat muille helppoja ja tavallisia. Mun silmät on vuodattanu liikaa kyyneleitä.
Mä olen ihan lopussa.
Tunnelin päässä ei yksinkertaisesti näy valoa. Kaikki on pelkkää mustaa.
Mä olen jo niin loppu, että en edes jaksa pyytää apua. Mun avunhuudot on heikkoja, ja elämäni on vaakalaudalla. Yksikin pieni askel voi rikkoa kaiken.
Mä en tiedä mitä tehdä, en tiedä kelle puhua. Mutta sen mä tiedän, että jos asiat jatkuu näin, mua ei kohta enää ole täällä.
Oon totaalisen hukassa itseni kanssa.
Joka ikinen päivä toivon, etten heräisi. Joka ikinen päivä odotan, että vihdoin pääsen pois. Ikuiseen uneen.
En ole koskaan itkenyt näin paljoa kirjoittaessani blogipostausta. Kyyneleet valuvat valtoimenaan, eikä ne lopu. Mutta tässä kaikki, mitä mulle kuuluu.
Ei mitään hyvää.
Haluan pois, haluan pois.
Enemmän ku koskaan.

Too fat to be loved

Haluan vajota maan alle.
Mä en yksinkertaisesti voi mennä kouluun tämän näköisenä.
Koulut alkaa huomenna, ja mä olen valtava kuin ryhävalas.
Tänään viimeistään sain varmuuden asiasta. Mä oon ihan jäätävä mammutti verrattuna mun pikkuruisiin kavereihin. Mua hävetti kävellä niiden vieressä. Näin kaikkien ihmisten katseista, että mun läskejä katsottiin kauhuissaan.
Ihmiset ihmettelevät, kuinka niin laihat kaverini voivat olla tällaisen tankkerin seurassa.
Mä näen ihmisten inhon niiden katseista.
Nekin ajattelevat musta samoin kun minä itse.
Tuo läski ei ansaitse elää.
Mun kädet ovat pelkkää ihraa, ja jalat ovat pelkkää selluliittiä. Kun kävelen, löllyn kuin valtava hyytelö.
mä en voi näyttäytyä tämän näköisenä muille.
Mun on pakko pudottaa nopeasti ainakin viisi kiloa. Tai kymmenen. Kaksikymmentä. Mua ahdistaa.
 läski sika, kuole pois.
Oikeesti, miksi mulle ei oo luotu siroja luita? Miksi mulle ei oo suotu hyviä geenejä? miksimiksimiksi?
Mä haluan olla kaikkein pienin.
Sanat ei riitä kuvaamaan mun itseinhoa. Mulla on niin paha olla.

I have lost my way

Mulla on paha olo. Yritän väkisin vääntää hymyn huulilleni, mutta se ei tunnu oikealta. En osaa enää hymyillä.
Mua ahistaa mennä töihin. Mua ahistaa koulujen alku. Ihan totta, mä mieluummin kuolisin, kun menisin kouluun.
Oon oikeesti ihan epätoivonen. Mä en jaksa.
Mun mieli on jo valmiiksi ihan maassa. Mulla on ollut yleensä kaamosmasennusta, mutta nyt musta tuntuu, että oon vielä masentuneempi mitä mä talvisin olen. Miten  mä selviän talven yli?
Ei, mä en tule selviämään.
Mä tapan itseni ennen sitä.
Ihan kuin ympärilleni kasvaisi muuri. Se muuri kasvaa kokoajan korkeammaksi, ja se tulee kokoajan lähemmäksi mua. Mä tukehdun kohta. Vaikka yritän huutaa, suustani ei kuulu pihahdustakaan.
Mä teen hidasta kuolemaa.
Mä kuvittelin, että olin laihtunut. Peilistä katsoo aina vain leveämpi hahmo. Läskiä on jokapuolella, ja se lisääntyy jokaisen suupalan jälkeen. Selluliittia roikkuu käsistä ja jaloista. Olen valtava.
Mun tekisi mieli viiltää valtimosta. Iso ja syvä viilto. Ja toinenkin. En ole tehnyt sitä kohta kolmeen kuukauteen, mutta nyt musta tuntuu siltä, että mun täytyy satuttaa itseäni. Mulla on kaikki välineet sitä varten, ne on mulla pienessä rasiassa. Se pieni rasia on huoneeni hyllyllä.
Se odottaa mua siellä.