Kuoleman porteilla

Ei rutto oikeesti. Mun pää on täynnä kysymyksiä,mutta kukaan ei vastaa niihin. Mä oikeesti kohta räjähdän, en kestä enää tätä pahan olon piilottelua.
Mun voimat on ihan lopussa.
Mä toisaalta haluaisin apua, mutta teen siitä itselleni niin kamalan vaikean asian.
Mua ihan todella pelottaa, että mä menetän mun rakkaimman ystävän näillä syömispelleilyillä ja kaikella muulla. Ei se jaksa kuunnella ja katella tämmöstä säälittävää paskaa, Joka ei osaa tehdä asioita koskaan oikein.
Mä olen menettänyt jo suurimman osan mun elämästäni tälle pelleilylle, mutta parasta kaveriani en aio menettää.
Mä en edes muista, milloin olen hymyillyt vapaasti, ollut aidosti onnellinen. Mä en jaksa esittää sitä hymyilevää ja elämäniloista tyttöä enää yhtään päivää.
Mä en jaksa piilotella mun tunteita ja pahaa oloa. Oon niin väsynyt.
Tänäänkin koulussa meinasin alkaa moneen otteeseen itkemään. Mä yritin siirtää ajatuksia johonkin muuhun, työntämällä ahdistuksen ja pahan olon jonnekin kauas. Mutta mä en enää onnistu siinä. Se paha olo kiertää mua kokoajan, se ei jätä mua rauhaan. Koulukin ahdistaa niin paljon. En vaan enää jaksa.
Mä mietin päivittäin kuolemaa, välillä ihan oikeasti säikähdän ajatuksiani.
Tänään mä päätin,että otan askeleen eeteenpäin. Jos mun rohkeus riittää, niin yritän hankkia itselleni jotain apua.
Olen kuilun pohjalla, eikä valoa edelleenkään näy missään. Ja musta tuntuu, ettei valoa näy vielä pitkään aikaan. Mutta mä toivon, että joku kaunis päivä voin elää elämää, johon ei kuulu paastot, ahdistus, ja pohjaton masennus. Mä tiedän, etten koskaan tule elämään täysin vapaasti, ilman ahdistusta ja syömisongelmia. Mutta sen tiedän, että tämä ei ole elämää. Tämä ei ole sitä, mitä mä haluan.
Tämänhetkinen elämäni on yhtä taistelua.