Ahdistaa. Aivan liikaa. Millon mä pääsen täältä pois? Joka päivä tätä kärsimystä. Mä en oikeasti halua elää.
Mä en varmaan koskaan tuu selviämään tästä paskasta syömishäiriöstä. Mä oon menettäny jo toivon. En vaan jaksa enää taistella sitä vastaan. Mä oon ihan sairauden vietävissä, vaikka en enää haluais. Tää on niin kamalaa.
Syömiset on ollu aikalailla minimissä ja olo on hutera. Mun on pakko olla syömättä, mun on pakko totella sitä ääntä joka mulle kokoajan huutaa. Vaikka siellä ei edes huuda kukaan. Senkin oon kehitelly ite.
Oon ihan liian väsynyt elämään. Mä en edes muista, miltä tuntuu olla ilonen, aidosti onnellinen. Mä haluan takas siihen aikaan, jollon en muistanut koska viimeksi olin surullinen. Mä olen surullinen kokoajan.
Edes psykologille en voi mennä, se viimekertainenkin aika oli peruttu koska se oli sairastunu. Mun paha olo vaan kasvaa, mä en voi puhua mitään kellekkään. Silti itken joka yö melkeen aamuyön tunneille saakka, oon vaan niin lopen uupunut tähän jatkuvaan oloon.
Nään edessä vaan mustaa. Ei valoa missään. Aika toivotonta..
Voisin kirjottaa vaikka kuin paljon. Mutta oon taas niin väsyny että en jaksa.Miks musta ei tuu ikinä laihaa? Mä vihaan ihan kaikkea mun vartalossa. Läskit kädet, läskit reidet. Läskiä jokapuolella. Tekis mieli vaan kuolla tähän itseinhoon. Ja paskaan elämään.
torstai 28. marraskuuta 2013
perjantai 22. marraskuuta 2013
An incredibly bad feeling
Kaikki menee päin honkia.
Tilanne täällä kotona on kärjistyny aika pahaksi. Täällä kaikki huutaa, ja mulla on niin paha olo. Syöminen ei vaan yksinkertaisesti onnistu, ja iltapaino on tälläviikolla ollut kahtena päivänä vähemmän, mitä edellisenä aamuna. Eli alaspäin mennään. Jyrkkää syöksylaskua.
En jaksa, en jaksa en jaksa en jaksa. Nyt on niin sietämätön olo. Kunpa tää loppuisi. En jaksa taistella kauaa enää. Jospa menisin maanantaina sille psykologille, ja kerron huonosta tilanteesta täällä kotona ja pahasta olosta. En vaan voi enää olla.
Tilanne täällä kotona on kärjistyny aika pahaksi. Täällä kaikki huutaa, ja mulla on niin paha olo. Syöminen ei vaan yksinkertaisesti onnistu, ja iltapaino on tälläviikolla ollut kahtena päivänä vähemmän, mitä edellisenä aamuna. Eli alaspäin mennään. Jyrkkää syöksylaskua.
En jaksa, en jaksa en jaksa en jaksa. Nyt on niin sietämätön olo. Kunpa tää loppuisi. En jaksa taistella kauaa enää. Jospa menisin maanantaina sille psykologille, ja kerron huonosta tilanteesta täällä kotona ja pahasta olosta. En vaan voi enää olla.
keskiviikko 20. marraskuuta 2013
Oon huutanu keuhkot pihalle
Mulla on nälkä. Niin nälkä että heikottaa ja näköä haittaa. Mutta mä en syö. Mä luen muiden blogeja ja saan niistä inspiraatiota ja motivaatiota. Mun on pakko olla syömättä. En halua juodakaan mitään.
Menkat ei oo tullu vähän yli kahteen kuukauteen, en tiedä missä ne on. Ei kyllä haittaa yhtään. Jäispä vaan kokonaan pois. Mulle on sama, mitä mä itselleni tällä teen. Mä kuolen kuitenkin.
Mua palelee, ja mun sormet sinertää. Mulla on päällä kaksi hupparia, pitkät villasukat ja lämpimät housut, mutta silti palelee.
Tänään luin mun päiväkirjaa, jossa on kirjoitukset ovat suurimmaksi osaksi vuoden takaisia. Siellä oli esimerkiksi listaa siitä, mitä hyviä puolia laihuudessa on. Myös vuoden takaiset mittani, joista olen pienentynyt, vaikka luulin isontuneeni.
Viimeiset pariviikkoa on menny ihan ohi. Musta tuntuu, että mä olen jossain horroksessa. Mä olen äärimmäisen väsynyt, ja olen nukkunut viitenä aamuna pommiin. Luvattomia poissaoloja on kertynyt aika iso määrä. Päälle pukkaa tenttejä ja kokeita ja portfolioita sekä muita koulutehtäviä. Mä en oikeasti jaksa. Mä oon niin loppu ton koulun kanssa. Mä en vaan jaksa avata silmiäni enää koskaan. En halua käydä koulua, en halua mennä sinne. En jaksa En jaksa En jaksa.
Maanantaina taas uusi psykologiaika. Se siirsi sitä viimeksi, kun valehtelin nukkuneeni pommiin. Mä en oikeasti halua mennä sinne. Mua ahdistaa niin paljon. Mä valehtelen kaikille, että mulla on kaikki hyvin, että pääsen siitä eroon. Mua ahdistaa, kun se taas ehottaa sitä lääkäriaikaa. Ja se pistää mut taas niihin tutkimuksiin. Mä en vaan kestä enkä halua.
Mä haluan tappaa itseni. Mä suunnittelen kaiken viimeistä piirtoa myöten, mä haluan vaan sulkea silmäni ikuiseen uneen. En koskaan enää avaa silmiäni. En enää koskaan herää.
Menkat ei oo tullu vähän yli kahteen kuukauteen, en tiedä missä ne on. Ei kyllä haittaa yhtään. Jäispä vaan kokonaan pois. Mulle on sama, mitä mä itselleni tällä teen. Mä kuolen kuitenkin.
Mua palelee, ja mun sormet sinertää. Mulla on päällä kaksi hupparia, pitkät villasukat ja lämpimät housut, mutta silti palelee.
Tänään luin mun päiväkirjaa, jossa on kirjoitukset ovat suurimmaksi osaksi vuoden takaisia. Siellä oli esimerkiksi listaa siitä, mitä hyviä puolia laihuudessa on. Myös vuoden takaiset mittani, joista olen pienentynyt, vaikka luulin isontuneeni.
Viimeiset pariviikkoa on menny ihan ohi. Musta tuntuu, että mä olen jossain horroksessa. Mä olen äärimmäisen väsynyt, ja olen nukkunut viitenä aamuna pommiin. Luvattomia poissaoloja on kertynyt aika iso määrä. Päälle pukkaa tenttejä ja kokeita ja portfolioita sekä muita koulutehtäviä. Mä en oikeasti jaksa. Mä oon niin loppu ton koulun kanssa. Mä en vaan jaksa avata silmiäni enää koskaan. En halua käydä koulua, en halua mennä sinne. En jaksa En jaksa En jaksa.
Maanantaina taas uusi psykologiaika. Se siirsi sitä viimeksi, kun valehtelin nukkuneeni pommiin. Mä en oikeasti halua mennä sinne. Mua ahdistaa niin paljon. Mä valehtelen kaikille, että mulla on kaikki hyvin, että pääsen siitä eroon. Mua ahdistaa, kun se taas ehottaa sitä lääkäriaikaa. Ja se pistää mut taas niihin tutkimuksiin. Mä en vaan kestä enkä halua.
Mä haluan tappaa itseni. Mä suunnittelen kaiken viimeistä piirtoa myöten, mä haluan vaan sulkea silmäni ikuiseen uneen. En koskaan enää avaa silmiäni. En enää koskaan herää.
lauantai 16. marraskuuta 2013
we are already gone
Paino oli pudonnut, hymyilin sen hetken mutta en enää.
Harmaata, pimeetä ja mustaa, en näe valoa missään.
Tästä on tullut helppoa. Syömättömyys ja juomattomuus on helppoa.
Mutta elämä on vaikeaa. Lintsasin psykologilta, koska ahdisti liikaa. Seuraava aika on vasta ensiviikon maanantaina, mutta en mene.
Mä haluan- , ja mun täytyy laihtua. Mun on pakko laihtua. Pakko. Pakko. Vielä lisää. Ei tämä riitä mihinkään. Muutkin pystyy siihen, niin kyllä mäkin pystyn.
Mä itken. Kyyneleet putoilevat poskilleni tasaisena nauhana.
Mä en oikeasti osaa kuvailla sanoin miltä musta tuntuu.
Mä en koskaan pääse tästä olosta pois.
En tiedä oonko valveilla vai unessa. Vai valveunessa.
Teitä lukijoita on jo niin paljon. 70. En ikinä olis uskonu saavani tälle blogille näin paljoa lukijoita. Ootte ollu ihania, ja oon niin kiitollinen kaikista tsemppaavista kommenteista. En voi kiittää teitä tarpeeksi. <3
sunnuntai 10. marraskuuta 2013
i'm desperate
Halusin tulla kirjottamaan ,vaikka en tiiä mistä mä kirjottaisin. Tällä hetkellä mulla on tosi ahdistunut olo, ja syytä en oikeasti tiedä. Ahdistaa vaan yleisesti kaikki. Huomenna ois psykologi, mutta mä jätän sen välistä. En vaan halua mennä sinne. Mä haluan vähän tilaa hengittää, eikä ahdistus muuta kuin kasva, jos mä meen sinne taas huomenna. Mun ois pitäny päättää nyt viikon aikana että varataanko se lääkäriaika. Mua ahdistaa vaan se niin paljon, enkä halua miettiä sitä.
Syömiset menee vähän niin ja näin. Viikolla syön tosi vähän, enkä juo juuri mitään. Mutta tällä viikolla oon jonain päivänä syöny enemmän mitä yleensä, ja se tietenki on tuottanu lisää ahdistusta. Mulla on ollu koko viikon tosi kummallinen olo. Oksettaa hirveenä, ja on tosi heikko olo. Tuntuu siltä, niinku henki ei kulkis. Henkeä ahdistaa ja taju meinaa lähtee välillä..
Viikonloppuna syöminen onki sit taas asia ihan erikseen. Viikonloppuna tulee syötyä lähes normaalisti, koska mun on pakko esittää äitin ja iskän valvovien silmien alla.
Jonain päivinä mua oikeesti raivostuttaa mun tämänhetkinen tilanne. Mä roikun rotkon puolivälissä. Toinen puoli musta on raivoissaan, koska se haluaisi elää taas normaalia elämää. Mua kyllästyttää, koska en etene tästä mihinkään suuntaan. Oikeasti mulla ei ole mitään motivaatiota parantua. Se ei vaan riitä, että musta pieni osa haluaisi elää vapaata elämää. Se sairaus on niin tiukasti kiinni mussa, että mä en voi päästää mun tavoista irti.
Mä tiedän, kuinka paha olo mulle tulee, jos mä esimerkiksi syön aamupalan. Mä kokeilin sitä yhtenä päivänä. Mä olin koko ajan tosi hermostunut. Mä en voinut miettiä mitään muuta. Se aamupala oli möykkynä mun mahassa, ja ajattelin, että mun täytyy kompensoida se taas syömättömyydellä. Tällä hetkellä musta siis tuntuu, että ois melkeen silkka mahdottomuus, että alkaisin syödä normaalisti. Sen ajatteleminenkin saa mut voimaan pahoin.
En mä pysty. En pysty, en voi, en tahdo, en halua, en uskalla.
Laihduttaminen ja näläntunne houkuttelee liikaa. Mä oon niin epätoivonen. Musta tuntuu, etten koskaan pääse tästä suosta pois. Se upottaa mut syvemmälle ja syvemmälle. Tää vie mun kaikki voimat. En halua olla sairas. Mutta mä haluan olla laiha.
.jpg)
Syömiset menee vähän niin ja näin. Viikolla syön tosi vähän, enkä juo juuri mitään. Mutta tällä viikolla oon jonain päivänä syöny enemmän mitä yleensä, ja se tietenki on tuottanu lisää ahdistusta. Mulla on ollu koko viikon tosi kummallinen olo. Oksettaa hirveenä, ja on tosi heikko olo. Tuntuu siltä, niinku henki ei kulkis. Henkeä ahdistaa ja taju meinaa lähtee välillä..
Viikonloppuna syöminen onki sit taas asia ihan erikseen. Viikonloppuna tulee syötyä lähes normaalisti, koska mun on pakko esittää äitin ja iskän valvovien silmien alla.
Jonain päivinä mua oikeesti raivostuttaa mun tämänhetkinen tilanne. Mä roikun rotkon puolivälissä. Toinen puoli musta on raivoissaan, koska se haluaisi elää taas normaalia elämää. Mua kyllästyttää, koska en etene tästä mihinkään suuntaan. Oikeasti mulla ei ole mitään motivaatiota parantua. Se ei vaan riitä, että musta pieni osa haluaisi elää vapaata elämää. Se sairaus on niin tiukasti kiinni mussa, että mä en voi päästää mun tavoista irti.
Mä tiedän, kuinka paha olo mulle tulee, jos mä esimerkiksi syön aamupalan. Mä kokeilin sitä yhtenä päivänä. Mä olin koko ajan tosi hermostunut. Mä en voinut miettiä mitään muuta. Se aamupala oli möykkynä mun mahassa, ja ajattelin, että mun täytyy kompensoida se taas syömättömyydellä. Tällä hetkellä musta siis tuntuu, että ois melkeen silkka mahdottomuus, että alkaisin syödä normaalisti. Sen ajatteleminenkin saa mut voimaan pahoin.
En mä pysty. En pysty, en voi, en tahdo, en halua, en uskalla.
Laihduttaminen ja näläntunne houkuttelee liikaa. Mä oon niin epätoivonen. Musta tuntuu, etten koskaan pääse tästä suosta pois. Se upottaa mut syvemmälle ja syvemmälle. Tää vie mun kaikki voimat. En halua olla sairas. Mutta mä haluan olla laiha.
.jpg)
maanantai 4. marraskuuta 2013
vankila
Kävinpä taas torstaina kahden viikon tauon jälkeen psykologilla.
Jotenkin se paikka on niin ahistava, ja sydän alkaa pamppailla aina kun astun jalallakaan siihen rakennukseen.
Me puhuttiin mun voinnista ja se oli tosi huolissaan. Mua ahdistaa kirjottaa ja puhua näistä ,ja ylipäätään edes muistella koko paikkaa, mutta jos kirjotan nii ehkä se helpottaa.
Niin. siis kävin juttelemassa siellä. Ku lähin sieltä, mua alko ärsyttämään sen naama ja koko paikka. Se sano, et se haluaa lääkärin sen työpariksi, koska mulle pitäis tehä hoitosuunnitelma. Mä vastustin ja vastustan vieläki, koska mulla on niiin huonot muistot viimekerrasta. Mä en halua en halua en halua. Se ahdistaa mua niin paljon etten halua ajatella koko asiaa.
Sit mä vahingossa lipsautin jotai ja se alko puhuu että se soittaa mun äidille. Mä sanoin, ettei se todellakaan saa soittaa sille, en kyllä ottanut selvää että miks se ois edes soittanu sille. Se alko jo puhuun osastosta ja mä tyrmäsin sen täysin. Se on viiminen paikka minne meen.
Mua ahistaa ku menin puhumaan sille. Mua kaduttaa niin paljon. Mä sain viikon miettii että tuleeko se lääkäri sinne vai ei. ens maanantaina uus aika ja mä tiedän jo nyt että en mene sinne. Mä sanon sille että mä nukuin pommiin. Kyllä mä jotain keksin..
Kouluki menee niin perseelleen että en jaksa. Äiti puhu jotain koulun helpotuksesta, siis että koulupäiviä lyhennettäis.
Ahdistaa. Mä oon niin paska että en jaksa elää.
Jotenkin se paikka on niin ahistava, ja sydän alkaa pamppailla aina kun astun jalallakaan siihen rakennukseen.
Me puhuttiin mun voinnista ja se oli tosi huolissaan. Mua ahdistaa kirjottaa ja puhua näistä ,ja ylipäätään edes muistella koko paikkaa, mutta jos kirjotan nii ehkä se helpottaa.
Niin. siis kävin juttelemassa siellä. Ku lähin sieltä, mua alko ärsyttämään sen naama ja koko paikka. Se sano, et se haluaa lääkärin sen työpariksi, koska mulle pitäis tehä hoitosuunnitelma. Mä vastustin ja vastustan vieläki, koska mulla on niiin huonot muistot viimekerrasta. Mä en halua en halua en halua. Se ahdistaa mua niin paljon etten halua ajatella koko asiaa.
Sit mä vahingossa lipsautin jotai ja se alko puhuu että se soittaa mun äidille. Mä sanoin, ettei se todellakaan saa soittaa sille, en kyllä ottanut selvää että miks se ois edes soittanu sille. Se alko jo puhuun osastosta ja mä tyrmäsin sen täysin. Se on viiminen paikka minne meen.
Mua ahistaa ku menin puhumaan sille. Mua kaduttaa niin paljon. Mä sain viikon miettii että tuleeko se lääkäri sinne vai ei. ens maanantaina uus aika ja mä tiedän jo nyt että en mene sinne. Mä sanon sille että mä nukuin pommiin. Kyllä mä jotain keksin..
Kouluki menee niin perseelleen että en jaksa. Äiti puhu jotain koulun helpotuksesta, siis että koulupäiviä lyhennettäis.
Ahdistaa. Mä oon niin paska että en jaksa elää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)