every calorie is a war

Mä käyn mun sisällä kokoajan pientä sotaa.
Syödäkö vai eikö syödä?

Mun elämä koostuu kaloreista, oksentamisesta, liikkumisesta, ahdistuksesta ahdistuksesta ahdistuksesta, pienenevistä numeroista. Onko se elämää? En tiedä. Ei mulla ole ollut elämää aikoihin.

Syömishäiriö on vallannut mut ihan kokonaan. Se on levinnyt kaikkialle. Siitä on tullut iso ja paha mörkö. Vaikka ehkä välillä haluaisinkin päästä siitä kokonaan eroon, se ei enää onnistu. Vaikka yrittämällä yrittäisin ravistella sitä pois, se pysyy.

Mä saan voimia jatkaa laihdutusta niistä kommenteista.

"Sä oot laihtunut, mä nään sen sun jaloista"


Terapeutille sanoin painavani x verran ja hän ei uskonut mua. "Mun mielestä sä näytät kyllä pienemmältä."

Mulla tulee palava halu näyttää että mä voin olla vieläkin parempi. Okei, mä en tiedä olenko se minä joka haluaa, vai onko se sairaus. Sairaus on jokatapauksessa iso osa mua niin sanotaan että mäkin haluan niin.

Laihdutus on tällähetkellä mun elämän sisältö. Mä pysyn hengissä vähän aikaa vaikka tapankin itseä sisältä.

Iskä joka aamu sanoo ne samat sanat. "Tulehan syömään aamupalaa"

Joka ikinen aamu mä jätän aamupalan välistä. Ja kaikki muutkin ruuat. Se saa mun oloni voittajaksi.

Tänään taas päätin paastota seuraavat 48 tuntia. Ehkä viisikymmentäkaksi. Tai kokonaiset kolme vuorokautta.

Mä en tahtoisi elää enää, koska tässä ei ole mitään järkeä. Mun elämä on ihan ylösalaisin. Mun ajatukset ja mieliala pomppii ylösalaisin. Mikään asia ei ole enää turvallista.

Kohta on kesä ja mä en halua kesää. Mä en halua, en halua en halua. Miksi mä en voi kuolla? Kertokaa mulle, miksi mä en saa tehdä sitä? Miksi mua yritetään estää? Miksi?

Disappear

Paastoa takana 32 tuntia ja risat, olo ei oo kummonen. Vähän heikko. Tai tosi heikko olo, sikspä yritänkin olla tekemättä mitään ylimäärästä. En siis oo syöny mitään enkä juonutkaan kun pari kuppia kahvia. En tiedä tän paaston määränpäätä ja loppumisajankohtaa. Niin kauan kun pystyn.

Aamulla tuntu siltä että ei millään riitä voimat sängystä ylös nousemiseen. Jossain vaiheessa mä kuitenkin sit nousin ylös.

Tästä tulee niin vaikea kuukausi. Mä päätin että 30 päivässä tippuu 9 kiloa. Se myös sitten lähtee. Oon vaikka kokonaan syömättä, jos se sen vaatii. Mä en vaan kestä enää. Mun ainut tavote on vaan laihtua, laihtua laihtua ja laihtua. Keinolla millä hyvänsä. Tosin se 9 kiloa ei ole edes lopullinen tavoite. Sit vielä laihdutan 3-5 kg. Mä vielä tavoitan sen täydellisyyden.

Mulla on vaan niin paha olo että voisin vaikka itkeä kokoajan.

Eilen pohdiskelin, että jos hitaasti olen tappamassa itseäni syömättömyydellä ja juomattomuudella, olis ihan sama juosta nopeesti junan alle. Kävis nopeemmin. Sit oisin poissa täältä.

Mä en osaa pukee tätä mun oloa sanoiksi. Enkä luultavasti pysty huomennakaan puhumaan terapeutille mitään. Koska mä en osaa. Ne sanat ei tuu mun suusta vaikka kuinka haluaisin. Mä yritän vihjata jotain sen suuntaista, mutta loppujenlopuks kaikki päätyy siihen, että me jutellaan tunti jostain ihan merkityksettömästä asiasta. Koska mulla ei ole enää sanoja.

Kirjoittaminenkin onnistuis paremmin, mutta nyt sekään ei onnistu.
Mä en tiedä heräänkö huomisaamuna ollenkaan.