Mä en taaskaan oo kirjottanut. Mulla ei oo ollu voimia oikeen mihinkään ylimääräseen, ja päivät on menny yhdessä sumussa. Täällä mä vieläkin oon vaikken haluaisi.
Itseviha on aivan kamala ja ne äänet huutaa päässä vahvemmin mitä ikinä. Ahdistus syömisitä ja peilikuvasta. Mä en saa syödä, en saa juoda, en ansaitse tätä, oksettava, ruma, ällöttävä, läski läski läski läski.
Kuole pois, susta ei välitetä. Sulla ei ole mitään merkitystä. Oot turha ihminen, oot näkymätön muille. Oot ilmaa, kukaan ei tajuais edes sun poislähtöä. Ei kukaan. Vaikka ne sanoo että oot tärkee, se ei pidä paikkaansa. Sä et oo tärkee kenellekkään.
Kuole pois, susta ei välitetä. Sulla ei ole mitään merkitystä. Oot turha ihminen, oot näkymätön muille. Oot ilmaa, kukaan ei tajuais edes sun poislähtöä. Ei kukaan. Vaikka ne sanoo että oot tärkee, se ei pidä paikkaansa. Sä et oo tärkee kenellekkään.
"Musta alkaa kokoajan tuntumaan enemmän siltä, että osasto olis se paras vaihtoehto. Musta tuntuu ettei nää asiat oo menny yhtään paremmaks."
Ne sanoo niin. Ne anto lääkettä mutta luin sivuvaikutuksista et se nostaa painoa. Mä mielummin kuolen kun lihon. Ne sano että kahden kuukauden päästä katotaan vaikuttaako lääke. Mutta mä en syö sitä. Ne anto mulle kaks kuukautta lisää aikaa kuolla.
Miksi kukaan ei tajua että mä en jaksa enää. MÄ EN JAKSA ENÄÄ.
En jaksa esittää normaalia. En jaksa enää pitää kulisseja yllä. Mä oon niin hajalla. Rikki. Raunio.
Miks mun pitää elää? Miksi? mä en saa vastausta. Koska ei mun pidäkkään. Mä voisin tehdä sen. Kukaan ei vois estää mua. Mä en enää jaksa enkä osaa puhua. Mä karkaan takaovesta ja häviän elämälle. Mä en vaan jaksa taistella enää.
