darker night

Inhottava olo.
Se johtuu syömisestä. Oikeestaan tänään en oo syönyt, kun kerran, mutta silti mua oksettaa. Kalorit tältä päivältä luultavasti 400.

Mun maha on vieläkin täys, ja ajatuskin ruuasta oksettaa. Okei, en mä syönyt paljoa. Söimpäs.

Huomenna ois parin tehtävän palautus, mut mä en oo edes tehnyt niitä. Keskiviikkona pitäisi palauttaa yhden kurssin lopputyö ja torstaina on tentti. Perjantaille pitäisi saada valmiiksi joku kirjavinkkaus. Voi että mun pää hajoaa näiden koulutehtävien kanssa.

Mä en jaksa välittää. Oon aivan liian väsynyt. Elämään, olemaan, liikkumaan. Se toinen tehtävä ainakin jää rästiin, mä en voi  enkä jaksa tehdä sitä.
Mulla on niin huono omatunto, kun en jaksa edes liikkua. Olen läski paska.

Mihin mun voimat on kadonnu?

Pihalla on jo nyt jäätävän kylmä. Palelen sisälläkin, vaikka pidän villasukkia ja neuleita. Koulussa en pysty ottamaan takkia ja huivia pois päältä, en yksinkertaisesti voi. Muuten mä jäädyn. Patterit mun huoneessa on täysillä, mutta ei se auta. Sormenpäät ja  varpaat ovat sinertävät ja kylmät. Kynnet sinertää ja hampaat kalisee. Pitäis varmaan kohta tehdä x- hyppyjä että lämpenisin. Mutta oon niin väsynyt etten jaksa.

Viime torstaina kävin taas psykologilla. Se oli uus psykologi, ihan kiva kai. Juteltiin niitä näitä, ja se sanoi, että sillä on kova huoli mun jaksamisesta. Hiukan vaan turhauttaa selittää aina uudestaan ja uudestaan samoja asioita.

Sekään tyyppi ei meinannut uskoa, kun kerroin syöväni kerran tai pari päivässä. Onko se niin epänormaalia? Mulle se on täysin normaali asia. En vaan pysty mennä kouluruokailuun. En vaan pysty syödä aamupalaa. Ei kai siinä mitään ihmeellistä ole. Se oli huolissaan mun jaksamisesta, kun kerroin syömisistä ja uniongelmista(joita esiintyy vaan toisinaan.) Nykyään mulla on ihan hyvät unenlahjat, mutta jonain päivinä saatan valvoa pitkälle yöhön.

En viitsinyt kertoa sille psykologille, että mulla on itsetuhoisia ajatuksia. En kehdannut sanoa, että jos olisi mahdollisuus, tekisin itsemurhan vaikka heti. Ei se ole oleellinen asia. En jaksa vaivata sitä niillä asioilla.

Mä oon niin kyllästynyt hokemaan tätä samaa paskaa. Että mä en jaksa. Kun en vaan jaksa. Elämä väsyttää. Ahistaa nää läskit jotka ei liiku minnekään vaikka kuinka paastoaisin. Ahdistaa tuleva talvi. Kokoajan on pimeämpää.

Välillä musta tuntuu, että oon maailman surullisin tyttö. Oon ihan yksin tässä maailmassa.

Kyyneleet

Mä sain eilen kuulla ihan kauheen jutun. Tai itseasiassa näin.
Mun pikkusiskon kädessä oli pieniä viiltoja. Kun mä kysyin, että mitä noi on, se veti sen kädet pois, ja käski mun olla hiljaa.
Mä oon ihan kauhuissaan. Se on 12-vuotias. Ei mikään kovin vanha. Mä todella toivon, että se on pelleillyt tai jotain.
Oonko mä näyttänyt sille mallia?
Mulla on paha olo, ahdistaa ja kyyneleet tulee väkisin silmiin.
Mä just heräsin painajaisesta, ja mun posket on kyynelistä märät. Siinä painajaisessa mun pikkusisko oli viiltänyt kummankin käden täyteen viiltoja. Mä huusin ja menin sanomaan asiasta äidille. Äiti huusi mulle takaisin näin:
"Itseppähän oot mallia näyttäny"
"Kaikki on sun syytä"
"Ei niistä edes tule verta kunnolla"
Mä yritin estää sitä, mutta en onnistunut. Heräsin hikisenä ja itkin ääneen.
Se uni oli niin todellinen.
Tänään olis taas psykologi yhdeksältä. Oon koulussa vasta yhdentoista maissa. Jää taas rästiin yks äikän tehtävä. Ensviikolle on tulossa tentti, muutama tehtävänpalautus ja alkaa taas uusia kursseja. Ja kirja pitäis hommata.
Mua ärsyttää, ahistaa ja stressaa. Mulla todella on paha olo.
Mä en jaksaisi.

Oispa tää painajainen vaan unta

Koulussa taas, ruokatunnilla kirjottelen.
Ahistanu koko päivän, aamusta asti, jotenki kaikki asiat menee tänään päin jotain.
Aamulla ensimmäiseksi katoin peilistä, ja totesin että tänään on paastopäivä. Mä en kohta edes mahdu katsomaan itseäni pelistä.
Koulussa kun kävelen, nään vaan jokapuolella peilejä ja vielä lisää peilejä, eikä ahdistus vähene minnekään.
Asiaa helpottaa varmasti se, että kaikki muut näyttää niin hyvännäköisiltä, laihoilta ja täydellisiltä.
Mulla on viimeaikoina erityisesti pyörinyt mielen päällä ahdistuksen purkaminen viiltämällä. Jos mikään muu ei auta, niin mitä muutakaan mä voin tehdä? Tekisi mieli vetää syviä, syviä viiltoja, koska oon niin paska epäonnistuja.
En kestä, en kestä tätä pahaa oloa. En ees tiedä, millon pääsen puhumaan jollekkin seuraavan kerran. En varmaan pitkään aikaan, sillä sanoin, ettei sillä ajalla oo kiirettä.
No, ei sillä oo väliä. Mä taidan päättää mun elämän kokonaan, olispa niilläkin taas yksi asiakas vähemmän.

Mitä tarkoittaa jos ei tarinaan kuulu, jos puhaltaa ikkunaan mut se ei ees huurru

Oon sekaisin ihan kaikesta. Näistä ristiriitaisista ajatuksista ja kaikesta muusta.
Välillä mulla on hyvä päivä. Mutta sitten tulee niitä päiviä, milloin tekisi mieli hypätä seuraavan junan alle, tai ottaa lääkkeiden yliannostus. Mikä vaan, kunhan ei enää tarvtsisi elää.
Tänään oli yks niistä päivistä.
Äitin kans tuli taas riitaa. Mulla on jostain syystä pää usein kipee, ja tänään se on ollut tavallista kipeempi. Äiti uhkas varata mulle lääkäriajan ja pistää mut verikokeisiin, se ei kuulemma enää jaksa. Se mietti, että mitä on tehny väärin, ku musta on tullut tällanen joka pilaa vapaaehtosesti oman terveyden.
Niin. En mä ajattele sitä noin.
Sit se suuttu, koska olin ottanu vähän ylimääräisiä särkylääkkeitä. Mä huusin takas, ja sanoin että käyn kohta syömässä kaikki lääkkeet mitä kaapista löytyy jos se ei lopeta.
Voimat on todellakin vähissä. En mä vaan jaksa.
Torstaina oli psykologi, ja sain puhuttua sille jotain. Sen mielestä mun tilanne on huolestuttava, vaikka itse en näe tässä mitään sellaista. Mä vaihdan psykologia. Se psykologi, jolle luultavasti menen, on kuulemma syömishäiriöihin erikoistunut psykologi.
Mä en jaksanut vastata kaikkeen totuudenmukaisesti, koska en nähnyt siinä mitään järkeä. En halua huolestuttaa muita ihmisiä yhtään enempää, joten parasta olla hiljaa.. 
Ahdistus velloo sisälläni, koska tänään ja eilen olen syönyt. Niin paljon liikaa.
Joku käskee mun oksentaa, mutta en halua taas sekaantua siihen. Jos mä oksentaisin yhden kerran, siitä tulisi semmonen kierre, jota en halua enää ikinä.
Laihduttaa saan kaikilla muilla keinoilla, paitsi oksentamisella.
Joo. Taidan lopettaa, sillä tässä postauksessa ei oo mitään järkeä.

Darkness

Istuskelen taas koulussa käytävän sohvilla, sillä mä en mennyt syömään. Oon syöny viimeksi 18 tuntia sitten, olo on sen mukanen. Äskön oli liikuntaa, sauvakävelyä. Kulutus oli laskurin mukaan jotain 250 kcal..
Taju meinaa lähtee, ja maailma näkyy sumeena vähän joka puolelta. Aamulla kun heräsin, meinas oikeesti vintti pimetä.
Tänään aattelin paastota. Tai en tiiä. Ehkä annan itselleni luvan syödä vähän. Mutta korkeintaan parisataa kaloria.
Paino on tippunut, ja toinen puoli musta hymyilee riemuissaan. Samaan aikaan toinen puoli itkee tuskasta, ja halusta elää normaalia elämää.
Ei tästä tuu mitään. Mä oon ihan sekaisin.

Onko totta enää mikään?

Tämä viikko meni syömisten kannalta kai ihan hyvin.
Lähes joka päivä kalorit alle viisisataa.
Mutta sitten tuli viikonloppu.
Hetken jo kuvittelin, että mulla on ohjat ja kontrolli, ja oon vahvoilla vesillä. Mutta ei. Perjantaina kalorit meni vähän yli tuhannen, samoin lauantaina. Mutta tänään.. en edes uskalla laskea.
Sattumalta vilkaisin peiliin ohimennen. Ja mä oikeesti järkytyin. Se, mitä peilistä näkyy, on jotain hirveää. Miten voin näyttääkin niin valtavalta?
Reidetkin näyttää kolme kertaa niin isoilta, mitä perjantaina. En uskalla mennä vaa'alle. En vaan uskalla. En halua tietää, miten suuria numeroita vaaka näyttää.
Sanoinkuvaamattoman suuri itseinho valtaa mielen. Mä en kestä itseäni.
Voiko olla totta, että mä lihon kahdessa päivässä? Voiko oikeasti olla totta, että näen itseni erillä tavalla kuin muut?
Se vain kuulostaa niin mahdottomalta. Ei, se ei voi mennä niin.
Mä olen oikeasti niin lihava. Mä näytin tänään vielä isommalta, joten mun täytyy rankaista itseäni.
Huomenna paastoan. Tiistaista en vielä tiedä, mutta minimikaloreilla mennään. Samoin keskiviikko, ja torstai. Ja kulutusta paljon.
Ihan sama vaikka en jaksa. Ihan sama vaikka lähtis taju. Ei sillä ole väliä.
Välillä mietin, että miksi mä valehtelen. Mä valehtelen itselleni ja muille. Äidille valehtelen syöneeni, pikkusiskoille valehtelen sänkyni alla olevasta puntarista.
Mitä varten? Ei kai silläkään ole väliä.

Ei musta jää jäljelle ku tuhka ja kaipaus

Kun tuun kotiin, riisun sen naamion,kovettuneen hymyn kasvoiltani.
Täällä mä olen turvassa. Omassa huoneessa, poissa ihmisten katseilta. Mun huone on ainut paikka, missä voin olla täysin oma itseni.
Muualla mä pelkään. Että ihmiset näkee mun läpi, näkee mitä ajattelen.
Ne kyyneleet, jotka putoilevat poskilleni pimeässä huoneessa, ovat tuskan kyyneleitä.
Miten maailmaan voi mahtua näin paljon ahdistusta? Ahdistusta, joka tappaa ihmisiä. Tai tekee niistä ainakin kuolleita. Kuolleita eläviä, joiden elämän liekki on sammunut.
Ahdistus tekee pienistäkin asioista suuria möykkyjä, ylitsepääsemättömän vaikeita asioita.
Mitä sitten enää voi tehdä, kun sisältä tulevaa tuskaa on mahdotonta piilottaa? Milloin tulee se päivä, jolloin romahdan? En jaksa enää koskaan hymyillä. Olen kuollut sisältä, pieninkin kipinä on sammunut.
Vajoan aina vain syvemmälle synkkyyteen. En näe pakoreittiä. En näe missään portaita. Kaikki on viety pois. Mulla ei ole enää muuta, kuin kaipaus paremmasta elämästä, jonka ajatteluun ei riitä edes voimat.
Välillä mietin, että miksi teen tätä itselleni? Miksi mä haluan vapaaehtoisesti pilata itseni omalla pelleilylläni? Mutta siihen ei ole vastausta. Unissa joudun osastoille, jossa mua pakkosyötetään. Ja mä itken enemmän kuin koskaan, sillä pelkään kuollakseni lihomista.
Haluan mieluummin kuolla kuin lihoa.
Toisinaan mä näen unia, missä olen niin lihava, etten voi enää hengittää. Kaikki rasvakudos litistää keuhkot kasaan, eikä henki enää kulje. Herään aina kyyneleet silmissä.
Äiti on huolissaan musta. Se pelkää, että mun sydän pysähtyy. Se pelkää, että mä joudun tällä menolla sairaalaan.
Voi äiti, kunpa tietäisitkin.
Mussa on vielä vararavintoa ja läskiä niin paljon. Ehei. En mä joudu koskaan sairaalaan.
Ainiin. Päivän kalorit n.500.
Oon pettynyt itseeni. Viisisataa  kaloria. Se on mulle aivan liikaa.

Sano mitä varot, varo mitä sanot, jos sanot mitä sattuu, se sattuu mitä sanot

Mun tekis mieli huutaa niin kovaa, että lasit menis rikki ja seinät romahtais.
Ei paska mikä elämä.
Kaikki kaatuu päälle ja kovaa. En enää jaksa taistella tätä paskaa vastaan. En jaksa enää koskaan herätä seuraavaan päivään, en jaksa enää koskaan hymyillä, enkä nauraa. Mä en edes jaksa nousta tästä sängystä ylös.
Ahdistus vaan kasvaa. Se ei lopu ikinä. Sen kädet kuristaa mun kaulaa, niin että viimeisetkin ilon ja onnistumisen tunteet katoavat. En vaan saa enää henkeä, jäljellä on vain surua, kipua ja ahdistusta.
Tunnen itteni vaan niin yksinäiseksi ihmiseksi. Oon vaan tämmönen yksinäinen, ruma ja läski tyttö.
Miksi kukaan ikinä välittäis musta?
Mielessä käy satoja suunnitelmia, satoja vaihtoehtoja.
Ehkä mä vaan päätän elämäni. Tänään, tai huomenna. Viikon sisällä, kahden viikon päästä?

Liian väsynyt elämään

Olo on niin väsynyt, etten jaksa pitää silmiäni auki. Tää alkuviikko on menny hyvin, oon joka päivä syöny 200-300kcal ja on tullut liikuttuakin kohtuu paljon. Oon ihan tyytyväinen, painoki alkanu tippumaan. Se onkin ainut asia, josta mä olen iloinen.
Saan ihan kummallisia kohtauksia. Tuntuu, että kuolen siihen paikkaan, ku ahistus on niin kova. Itken ja tärisen sen tunnin tai pari, ja sen jälkeen olo vähän helpottaa..
Eilen koulussa ja kotimatkalla toli tosi heikko olo, mut jotenki mä sit sain aina koottua itseni, ja taas maailma näytti hetken selvemmältä.
Äiti on selvästi huolissaan musta, kun se kyselee joka päivä multa, että oonko muistanu syödä ja juoda. Mulla on kuulemma aivan liian korkee syke. Musta tuntuu,että yleensä se on liian matala, mut mun syke on kai sit liian korkee.. äitin  mukaan mulla on puutostiloja, joka oikeastaan voi pitää paikkansa.
Mut mä en jaksa välittää.
Ei kukaan muukaan kuitenkaan välitä. Ei ketään kiinnosta mun paha olo, eikä kukaan oikeesti tajua, kuinka väsynyt mä oikeasti olen elämään. Mä taidan luovuttaa ihan vapaaehtoisesti.
Välillä musta tuntuu, että mä olen maailman yksinäisin ihminen.
Mulla on ihan oma maailma.

Kamala maanantai

Ahdistaa ihan liikaa, ja tuntuu että seinät kaatuu päälle. Mua  ärsyttää, masentaa, mun hammas on kipee, netti lagittaa, pitäis lukee hygieniatestiin, ja tehä muitaki koulujuttuja, pitäis mennä lenkille, pitäis rempata huone, pitäis siivota tää huone.. lista jatkuis loputtomiin.
Mutta mä en jaksa tehdä mitään.
Mikään ei mee tänään hyvin.
Tää paha olo tuliki sitte ihan ylivoimasena päälle. Viimeviikolla olin jotenki kummallisen hyvällä tuulella. Tuli syötyäkin paljon paljon enemmän mitä normaalisti, ja eikä edes ahdistanut. Nyt ahdistus tuli satamiljoonakertaisena takaisin, ja yritän korvata viimeviikon tiukalla kuurilla. Tänään oon syöny 230kcal, enkä enempää syö. Huomisen voisin paastota, mutta saa nähdä, onnistuuko.
Mä oon niin muodottoman läski, saastanen paska, joka ei koskaan pääse tavoitteisiin.
Mua ahdistaa. Nyt on jo syksy, ja sitten on talvi. Mä tiedän, etten selviä talvesta hengissä.
Luonto menee horrokseen, kukat kuolee. Maa jäätyy, tulee pakkaset.
Mä kuolen mukana.
Mä en jaksa enää elää, en vaan jaksa enää taistella.
Kun vois ees jollekki puhua. Mutta kun en voi.