long time no see

En oo tänne kirjotellu tosi pitkään aikaan. Mulla tuli yhtäkkiä sellanen fiilis että haluan kirjottaa mun ajatuksia ylös.

Mulla on ollu terapia nyt kesätauolla, ja viimisimmässä hoitoneuvottelussa sovittiin että heinäkuun ajan kävisin pajaohjaajalla juttelemassa kerran viikkoon. Todellisuudessa oon käynyt terapiassa viimeksi toukokuun puolella, en saanut itteeni lähtemään terapiaan sen jälkeen. Nyt ku terapeutti oli lomilla kesä- ja heinäkuun, oon huomannu kuinka muhun oikeesti vaikuttaa terapia. Musta tuntuu et räjähdän kohta kasaan, en pysty puhumaan kellekkään mun fiiliksistä. Alan olla epätoivonen, musta tuntuu ettei mua voi kohta enää auttaamikään/ kukaan. Paja-ohjaajan käynnit on menny siihen, et ollaan hoidettu käytännön asioita, ja en millään kerralla oo pystyny puhumaan mun pahasta olosta.

En ees tiiä mistä alottas. Syömisten kanssa menee niin ja näin. Halu laihtua on suurempi mitä koskaan aiemmin ja viha omaa kroppaa kohtaan on ihan sietämätöntä. Mua itkettää, parin viikon loma laihdutuksesta (lastenhoitokeikan ja muiden syiden takia) on jäänyt päälle, ja vaikka mua vituttaa ja ahdistaa ja oksettaa niin silti oon yrittänyt syödä jotain ja välillä menny ihan yli. Omasta mielestä siis. Mä niin haluan kontrollin takaisin. Haluan olla syömättä kunnolla, haluan paastota. Haluan tuntee nälkää. Mun on pakko saada painoa alemmas. Musta tuntuu että en edes ansaitse apua mun syömisongelmiin, oon ihan helvetin isokokonen. Kukaan ei ikimaailmassa vois arvata että mulla on ongelmaa syömisten kanssa. Välillä lääkäri on tehnyt selväksi että mua ei oteta tosissaan ennenku mun paino on oikeesti reilusti alipainon puolella. Vittu, ihan sama. Mä laihdutan kymmenen kiloa. Ei ketään silti kiinnostais vittuakaan.

Kauan suunniteltu omaan kämppään muutto vihdoin toteutuu, jos nyt saisin ensin asunnon. Mua ahdistaa koko asia, en jaksa enää lähetellä hakemuksia ja selailla vuokra-ilmotuksia. En edes tiiä miten raha-asiat järjestyy. Mua hirvittää ja pelottaa ja oksettaa ajatus siitä, että oon omassa asunnossa ihan yksin. Mutta toisaalta taas haluan pois kotoa, haluan oman rauhan, oman kodin, oman elämän. Sen mä tiedän että kun vihdoin omaan asuntoon pääsen muuttamaan, kaikki ruuanlaitot ja ruoka-ostokset tuskin onnistuu. Mulla on varmaan kaapit tyhjänä ja paastoan vaan enkä saa syötyä mitään. En tiiä. En jaksa edes ajatella koko asiaa.

Viikonloppuna porukat lähtee reissuun, syömishäiriöpuoli kiljuu riemusta. Kukaan ei kato mun syömisiä, saan rauhassa paastota. Samaan aikaan toinen puoli musta itkee, oon aivan helvetin väsynyt tähän kaikkeen. Haluaisin vaan romahtaa ja itkeä jonkun olkaa vasten. Mutta mulla ei oo ketään. Yritän seliutä joka minuutista, tunnista ja päivästä. Tää on yhtä kärsimystä. Illat on pahimpia, ahdistus räjähtää ihan sietämättömäks ja kaikki asiat kerääntyy isoksi möykyksi. Tekis mieli hakata taju kankaalle että ei tarvis miettiä hengittää tai elää. Mä en edes nää syitä miksi mun pitäs jaksaa. Musta tuntuu ettei mulla oo ketään. Mä tiedän että tuun tunteen mun olon ihan helvetin yksinäiseksi omassa kämpässä. En mä tiedä miten selviän itteni kanssa.

Nytkin pyörin sängyssä ahdistuksissani, ravaan tupakalla tunnin välein. Iltalääkkeet on otettu, mutta mun pää pitää mut hereillä. Eilinenkin yö/ilta meni siihen, että mieli yritti taistella unta vastaan viimiseen asti. Ketipinor väsytti mutta en vaan saanu nukuttua koska päässä pyöri miljoona asiaa. Mä vaan haluaisin nukkua. Saada pään sekasin tai tajun kankaalle, ihan sama. Taukoa tästä päänsisäsestä myllerryksestä. Koska oon niin loppu tähän. Mä en jaksa enää kauaa.