Kävin mun siskon kanssa tänään kaupassa. Se on mun isosisko, joka on mulle aika tärkeä.
Se tietää jotain mun asioista, mutta todella pienen osan. Mutta, mennäänpä asiaan.
Mun sisko kerto, että äiti ja iskä oli yrittäny udella siltä, että mitä mulle nykyään kuuluu.
Äiti oli sanonu , että miten noin ilosesta tytöstä on tullu tollanen sisäänpäin kääntyny
ja surullinen tyttö.
Mä en saa enää pitää huoneeni ovea lukossa.
Äiti ehkä aavistaa, että mä salailen jotain, koska se oli sanonut mun siskolle, että oon nykyään
tosi salaperäinen. Ja hiljainen.
Yhtenä päivänä mulla oli huoneen ovi lukossa. Mä olin oikeasti tekemässä itselleni jotain, mutta mun kaveri pysäytti mut. Tekstailin siis samaan aikaan sen kanssa. Se oli sit lähettäny viestii mun siskolle, ja mun sisko yritti päästä mun huoneeseen. Mä en avannut ovea kellekkään. Mutta enhän mä enää voinut tehdä sitä, koska mun sisko, ja se mun kaveri tiesi siitä asiasta.
Äiti yritti myös kysyä siitä jutusta. Että mitä mä olin tekemässä siellä huoneessa.
Onneksi siskoni on ihan luotettava, eikä hän ollut suostunut kertomaan asioistani.
Luojan kiitos.
Mutta tää on niin raskasta. En mä jaksa kantaa sitä naamiota. En mä jaksa joka ikinen hetki vääntää naamalleni tekohymyä. Miksen mä saa olla sellainen, kun mä olen?
Jos mulla on paha olo, en mä jaksa nauraa.
Silloin mä myös olen surullinen.
Mä en halua, että mun vanhemmat saa tietää mun asioista.
No,äiti oli sitten loppuun sanonu, että onneksi mä voin käydä juttelemassa terkkarilla.
Mutta kohta en enää.
Sen jälkeen mä en puhu enää kellekkään.
Mä piilotan kaikki salaisuudet mun pääni sisään.
Ne luulee, että mä alan käydä sillä psykologilla.
En mä käy missään.
Mä kuitenkin olen jo kuollut ennen sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti