Mä ihan oikeasti olen taistellut vastaan, mutta mä en voi enää vaikuttaa tähän. En enää voi lopettaa tätä.
Jos mä olisin tehnyt tän päätöksen vaikka neljä kuukautta sitten, olisin voinut kääntää suunnan.
Musta tuntuu, että mitään ei oo enää tehtävissä.
Tällä hetkellä, kun aattelen, niin tuntuu siltä ,etten koskaan voi syödä normaalisti.
Tai edes olla normaali.
Mä en voi olla ahdistumatta ,kun olen syönyt.
Mä en voi katsoa peilistä, ilman ahdistusta.
Se ääni tuolla päässä. Ne äänet kokoajan voimistuu.
Se huutaa mulle mitä järjettömimpiä asioita, enkä mä voi tehdä muuta kuin totella sitä.
Kun luovutin pikkurillin, se on viemässä koko käden.
Ja nyt se on viemässä mut kokonaan.
Silti, jollain kierolla tavalla en halua päästä tästä irti.
Tämä on osa minua. Jos mä päättäisin parantua, niin mä kadottaisin osan itsestäni.
Mitä sä oikein höpiset? Mistä sä aiot parantua? Ethän sä ole sairas.
Tää on niin ahdistavaa. Mua ahdistaa jokainen asia. En voi tehdä mitään ahdistumatta siitä.
Tänään mä olen syönyt. Ajatellut elämän päättämistä. Ja itkenyt. Ja vihannut itseäni paljon. Ja vihaan edelleen.
Olen myös kauhistellut läskejäni. Mua on ahdistanut. Joka hetki.
Mä en pääse tästä eroon.
Mulla on paha olla. Mä en jaksa enää kantaa tätä naamiota.
Eilen mä oikeasti yritin olla iloinen. Mä yritin koko päivän näyttää iloista naamaa ja hymyillä.
Kun tulin kotiin, en lukittautunut huoneeseeni, niin kuin tavallisesti teen.
Mä yritin hymyillä.
Mutta miksi mun pitäisi yrittää? Mä en tiedä. Mä haluan varmaan suojella äitiä ja isää.
Mua satuttaa nähdä niiden kärsivän omien lapsiensa takia.
En vaan enää jaksa. Oon niin uupunut.
Tulisipa joku, ja tappaisi mut.
Jos kukaan ei tule, mä taidan tehdä itse niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti