There's a part of me

Mä en tiedä mitä mulle kuuluu. En tiedä miltä tuntuu, kun kaikki menee hyvin. No, jokatapauksessa.
Pääsin kouluun, sinne mikä oli mun ensimmäinen hakuvaihtoehto. Siis musta tulee näillänäkymin lähihoitaja.
Kesätyöt päiväkodissa loppu. Viimeinkin.. Vaikka tää kaks viikkoo kyllä meni todella  nopeeta.

Mieliala edelleenkin maassa. Ahdistaa. Tai sitten en tunne mitään. Oon väsyny elämään, oon väsyny ajattelemaan. Oon väsyny syömään, oon väsyny liikkumiseen. Oon väsyny syömättömyyteen. Oon väsyny tekohymyyn. Oon väsyny ihan kaikkeen. En jaksa enää.

Musta tuntuu, että mä olen eksyksissä. Olen kadottanut elämän. Ehkä mä en edes elä?
Voisiko joku tulla herättämään mut tästä painajaisesta?
Välillä tuntuu siltä, että katselen omaa elämääni ulkopuolelta.
Toisinaan kun katson peilistä, havahdun. Kuka on tuo ihminen, joka katsoo peilistä?
Ei, se en ole minä. Se täytyy olla joku toinen. En mä ole tuon näköinen. En mä elä tuollaista elämää.

Mulla on ihan oma maailma. Ulkoapäin katsottuna elän lähes normaalia elämää.
Se ihminen, joka ei näe pinnan alle, voisi luulla minun olevan täysin normaali.
Mutta mun ajatukset sinkoilee kokoajan. Mä mietin, ajattelen ja teen asioita. Jotka liittyvät mun sisäiseen maailmaani.
Mula on hyvin kapea ajatusmaailma, vaikka toisaalta ajattelen myös paljon muitakin asioita.
Mutta syömishäiriö on tiukentanut otettaan. Mä tunnen sen. Paluuta entiseen ei enää vain ole. Mä teen nykyään kaiken vain kuunnellen ääntä pääni sisällä. Näin on ihan ok. Olen tehnyt sopimuksen, että noudatan hänen sääntöjään.

Välillä mä mietin, että miksi juuri musta tuli tällainen. En mä olisi halunnut. Ei tämä mennyt niin kuin mä tahdoin menevän..

something about me

En oo jaksanu kirjottaa. Enkä jaksa kertoa tästä päivästä, eipäs oo mitään ihmeellistä kerrottavaa.
Huono ilma, ja mieliala muutenkin ollut koko päivän maassa. Ahdistaa ja masentaa vuorotellen.
Torstaina pitäis saapuu pääsykokeiden tulokset. Mä en halua tietää.
Tää viikko on viiminen työviikko, sitten pääsen vihdoin lomailemaan. Saan olla poissa ihmisten ilmoilla. Hautautua peiton alle. Ja kotiin. Syrjäytyä muista. Siltä musta tuntuu just nyt.
 On mulla kyllä toinenkin työpaikka, ja töitä sielläkin, mutta työajat eivät ole säännöllisiä.

Aattelin, että kerron vähän enemmän itsestäni. Oon kuitenkin kirjottanu tätä blogii jo muutaman kuukauden, mutta te lukijat ette tiedä musta paljoakaan. En paljasta liikaa yksityuskohtia, tunnistusvaaran vuoksi. Haluan edelleen pitää blogini anonyyminä, sillä en haluaisi kenenkään tutun löytävän blogiani.

Oon siis 16-vuotias, niinku tiesittekin jo. Ulkomuodosta voin sen kertoo, että mulla on ruskeat ja pitkät hiukset, sekä vihreäruskeat silmät. Mulla on silmälasit, mutten käytä niitä. Mä vihaan niitä, ne tekee musta vielä kauheemman näköisen. Pituutta löytyy viimeisimmän mittauksen mukaan 169 cm.
Mä asun kotona mun perheeni kanssa, meillä on koira. Mä tykkään eläimistä, varsinkin koirista. Ne on ihania, ja niille voi kertoa surut ja murheet. Meidän koira on mulle tosi tärkee.

Oon harrastanut pienestä pitäen pianonsoittoa, mutta pianotunnit aloitin 7- vuotiaana. Mulle musiikki on hyvin tärkeetä, tykkään kuunnella sitä ja paljon. Yhdessä vaiheessa musiikin kuuntelu helpotti vähän mun ahdistusta, mutta enää sekään ei auta.

En tarkalleen ottaen muista, mistä tää kaikki alko. Mutta huono itsetunto mulla on ollut jo niin kauan ku vaan muistan. Syömisongelmat alko aikalailla seiskaluokan alussa, mutta sillon se ei vaikuttanut mun elämään paljoakaan. Mä jatkoin elämää melkein normaalisti, mutta lopetin syömisen koulussa. Se oli vaan niin helppoa, se vaan jotenki jäi pois. Pikkuhiljaa jätin aamupalankin syömättä. Seiskaluokan terveystarkastuksessa terkkari huolestu mun syömisistä, ja mut laitettiin tavallaan "seurantaan."

Kasiluokan syksyllä terkkari pyysi mut juttelemaan. Syytä en oikeastaan muista.
Siinä sitten tuli esille mun syömisongelmat ja muut sellaiset. Mä aloin käydä juttelemassa melkein säännöllisesti. Silloin talvella mä viiltelin ensimmäisen kerran. Kasiluokan lääkäritarkastuksessa lääkäri laitto lähetteen psykologille. En tajunnut ollenkaan, että miks mut sinne laitettiin. Siinä ei todellakaan ollut mitään järkeä, ennemminkin mun ongelmat paheni siitä. Mun piti käydä juttelemassa säännöllisesti, mutta en juurikaan puhunu siellä mitään. Mut laitettiin verikokeisiin ja sydänfilmiin. Mun piti käydä säännöllisesti punnituksissa terkkarilla, mutta mä en alkanut mihinkään. Kaikki oli kunnossa, mutta nestetasapainot oli jotenki vinksallaan.

Kävin siellä psykologilla sitten juttelemassa parin kuukauden ajan, enkä mä ikinä puhunut siellä mitään.
Sitten kesällä oli tapaaminen psykiatrin, psykologin ja äitin kanssa. Mä valehtelin, että kaikki on hyvin. Oon kunnossa, enkä enää koskaan laihduta. Kesällä mä söin tavallisesti. Mutta ahdistus oli jotain niin suurta. Syksyllä mä taas aloitin kaiken. Tai, no en nyt varsinaisesti koskaan lopettanutkaan. Viime talvi oli kaikkein pahin. Mua ei oo koskaan ennen masentanut ja ahdistanut niin paljon. Päivät vaan sujahteli ohi, enkä oikeen jaksanut mitään. Kävin edelleen juttelemassa terkkarilla.

 Nyt ysiluokka on loppunu, enkä oo mitenkään paremmassa jamassa. Asiat on aina menny vaan huonompaan suuntaan. Mut laitettiin taas psykologille, vasten mun tahtoa. Mä en nää siinä mitään järkeä. Mä en oikeastaan ymmärrä, että miks mun pitäis siellä käydä. Mua ei kukaan kuitenkaan voi auttaa. Mä selviän ihan yksinkin.

Hupsista, tulipas paljon tekstiä. Toivottavasti jaksoitte lukea! Mutta saitte ainakin tietää jotain minusta.

weird

Tänään mulla on oikeesti ollu hauskaa. Mä pääsin lähtemään kotoa jonnekkin, rakkaan ystävän seuraan.
Oon kyllä ilonen, etten jääny kotiin makaamaan, koska ennen tätä päivää en ollut nähnyt ketään kaveria sitten kesäloman alkamisen jälkeen. Oon nykyään vähän erakoitumassa.. Tai syrjäytymässä. Miten sen nyt sanois. Syömiset on menny miten on menny. Mutta kaiken järjen mukan mun ei kuitenkaan pitäisi lihoa näilläkään syömisillä.Tai, no olisin mä voinut jättää muutaman asian syömättä, mutta syöty mikä syöty. Enkä mä kuitenkaan oksentamaan rupea.  Painosta en oikeastaan ole varma, mutta suunta on jokatapauksessa alaspäin.

Mä oon asettanut itselleni tiettyjä välitavotteita, jotka mun on saavutettava tänä kesänä. Ne tsemppaa mua eteenpäin tässä laihdutuksessa.

Aika hullua kyllä, mutta ne psykologikäynnit kannustavat mua vaan laihdutuksessa  eteenpäin. Mä en vaan voisi mennä sinne yhtä läskinä taas seuraavalla kerralla. Mun on pakko yrittää pudottaa painoa aina niiden käyntien välissä. Yksi syy on ehkä se, koska se terkkari kertoi sille psykologille mun paastoamisesta, liikkumisesta ja kaikesta muusta sellaisesta. Se vähän liiotteli kaikessa. Se sai kaiken kuulostamaan siltä, että mä oikeasti olen joku sairas. Enkai mä kuitenkaan niin sairas ole. Vai olenko?

Tänään yhdet mun kaverit pyysivät mua niiden kanssa viettämään iltaa. En oo pitkään aikaan ollu niiden kanssa, enkä oikeastaan paljon muutenkaan tekemisissä. Joskus koulussa moikannu, mutta en mitään sen kummempaa. Mä en mennyt sinne. En ees ilmottanu, etten oo tulossa. En mä tiiä, mut jotenkaa en voi ollla rento niiden seurassa. Ja sekin, että siellä kuitenkin pitäisi syödä. Mä oon niin kyllästynyt keksimään tekosyitä.

Mä haluan näyttää muille, että mulla on tahdonvoimaa ja itsekuria. Mä laihdutan niin paljon tänä kesänä, kuin mahdollista. En laihduta muiden vuoksi, vaikka olisihan se mukavaa, että laihtuminen huomattaisiin. Mutta pääasiassa tahdon laihtua siksi, koska haluan olla tyytyväinen. Mä haluan näyttää hyvältä. Tuntea oloni itsevarmaksi. Ja tämän painoisena en ole itsevarma. Olen kaikkea muuta. Mä en halua olla mikään  normaalipainoinen.  Mulle se on sama asia kun läski.

Oon tosi herkkä, ja loukkaannun kaikesta ulkonäköön liittyvistä kommenteista. Vaikka se olisikin tarkoitettu hyvällä, se kuulostaa mun korviin ihan eriltä. Monet eivät edes ymmärrä, kuinka paljon mua satuttaa muihin vertailu. Eräänä päivänä mun kaverin isosisko sanoi mun ja sen mun kaverin olevan melkein samankokoisia.
Voihan vitsi. Näytänkö mä ihan oikeasti niin lihavalta?
No eipä siinä. Kyllähän mä tiedostan olevani iso. Ja saampahan lisää potkua laihdutukseen.

I have to

En jaksa enää. En enää nauti liikunnasta samalla tavalla kun ennen. Nyt se on pakonomainen keino kontrolloida ja kompensoida syömistä. Jos omasta mielestäni syön vähän liikaa, mun on pakko vähän tehdä vatsalihaksia. Tai sitten pakotan itseni juoksemaan pitemmän lenkin, vaikka voimat olisivat lopussa.
Tänään syömiset kai ihan ok. Ääni kyllä huutelee jotain aivan muuta. Huomenna lupaan syödä vielä vähemmän, ja lupaan rääkätä itseäni vielä enemmän kuin tänään.
Mun elämällä ei oo tällähetkellä kovin kummoista sisältöä. Päivät koostuu lähinnä pelkästään ruuan ajattelusta, syömisestä ja syömättömyydestä, sekä niistä aiheutuneesta ahdistuksesta, nälässä kitkuttelusta, kaloreiden kuluttamisesta, ja läskien kauhistelusta. Siitä, kuinka musta tuntuu, että mä paisun joka päivä. Näytän joka päivä peilistä metriä leveämmältä.
Musta tuntuu,etten koskaan ole tyytyväinen. Vaadin itseltäni joka päivä enemmän. Mun on pakko. Mun pitää. Mä en tahtoisi kuunnella ääntä pään sisällä, mutta en vain yksinkertaisesti voi tehdä muuta.

invisible

Tänään päivä meni sitten huonommin. Mä tiedän, että parit ensimmäiset päivät on vaikeimpia. No, mä kävin taas töissä, ja söin siellä eväät, joista tuli kaloreita yhteensä noin 150kcal. Sit kun työt loppu, ja tulin kotiin, mulla oli ihan järkyttävä nälkä. Heikko olo, päässä heitti. Mä aloin miettimään. Että jospa mä sittenkin voisin syödä mahdollisesti jotain. Kalorit eivät kuitenkaan ole vielä ylittäneet rajaa. Sit mä söin ihan vähän tuoretta  ananasta. Join päälle melkeen kaksi litraa vettä näläntunteen poistamiseksi.

Sitten mä menin omaan huoneeseeni. Äiti oli alkanut tehdä ruokaa. Toivoin kokoajan mielessäni, että äiti olisi unohtanut mut. Mutta ei. Pelkkää toiveajattelua. Ja voi ei. Se oli tehnyt mun lempiruokaa. Yritin kaikin tavoin vitkutella alakertaan menoa, koska tiesin, että minun oli pakko syödä. Äiti aina pilaa suunnitelmani.
 Taistelin ensin varmaan puolituntia äänen huutaessa pääni sisällä.
"Läski, et sä saa syödä. Sä et pääse tavoitepainoosi koskaan, jos sä heti luovutat. Tajuatko sä, että sä lihot, jos sä syöt?!  Et tarvi ruokaa, kaikki ruoka imeytyy kehoosi rasvaksi! "

No mä söin. Varmaan kaks desiä. Join päälle varmaan taas sen kaksi litraa vettä .Ahdistus alkoi kasvaa sisälläni. Kun kaikki olivat pihalla, menin vessaan. Pistin hanan päälle, ettei kukaan kuulisi. Mä yritin oksentaa ihan kaiken, mitä suuhuni pistin. Mutta oksentamisen jälkeen mulle tuli ihan toivoton olo. Mä en olisi saanut edes syödä! En varmasti saanut oksennettua kaikkea. Sinne varmasti jäi vielä jotain.
Rankaisen itseäni tästä, huomenna saan luvan syödä vähemmän. Liikuntaa enemmän.
Muuten mä en onnistu. Koskaan.

Unikeko

Tänään olin töissä ekaa päivää. Meni omasta mielestäni ihan hyvin, mutta jaksamisen kanssa oli vähän ongelmaa. Viime yönä unet jäi pikkusen vähälle, nukuin ehkä korkeintaan sen neljä tuntii.
Saan onneksi syödä omia eväitäni, ja mulla on ihan oma ruokatauko. Ei sinne kukaan tuu kattomaan, että syönkö mä vai en.
Tänää suunnitelmat toteutu ihan hyvin. Oon syöny suunnilleen sen 200kcal. Liikkumista tuli ihan hyvin, en nyt jaksanu erikseen laskee kulutettuja kaloreita.
Mä oon niin väsyny. Voisin vaan nukkua ja nukkua. Voimia ei oikeestaan riitä mihinkää ylimäräseen.
Kumpa saisinkin jäädä kotiin nukkumaan..

empty feeling

Haluan pois täältä. Mä en halua asua täällä kotona, mä tahdon heti muuttaa omaan kämppään.
Tänää sain päättötodistuksen. Okei, no on vähän haikeet fiilikset. Mutta silti oon mä ihan ilonen.
Mä periaatteessa saan vaikka nukkua koko loppuelämäni, kun pakollisen koulun oon käyny.

Ens syksy on vielä ihan auki. Mulla ei oo mitää hajua missä mä tuun olemaan. Mä toivon, että saisin jäädä kotiin. Mä toisaalta haluaisin lähteä täältä, muuttaa vuodeksi toiselle paikkakunnalle ja saada uusia kavereita edellisten lisäksi, mutta mä en voi. Voisko niin sanoo, että tää "sairaus" estää mun tulevaisuuden suunnitelmatkin. Enhän mä voi mennä minnekkään sisäoppilaitokseen, siellä kytätään kaikkea niin tarkkaan.
Se tarkottaisi sitä, ettei olis mitään vapautta. Oon kuullu joltain, että siellä kytätään syömisiä hirveenä, ja jos jättäis syömättä, niin siellä suunnilleen pakotetaan siihen.
Ei kiitos. Ei missään nimessä.

Tosiaan, kävin siellä psykologilla. Se oli tosi ahistava. Se kauheena kyseli joka asiasta. Välillä menin ihan lukkoon, ku se kysy nii henkilökohtasii juttuja, enkä ois voinu yhtää arvata että se kysyis multa jotain vastaavaa.
Eniten peruskoulusta jäin kaipaamaan sitä meidän koulun terkkaria. Mulla oli sellanen tunne, että oli edes joku aikuinen, jota kiinnosti mun jutut. Ja joka välitti oikeesti. Niin, olin sen terkkarin kans siellä psykologilla.
Mä näin sen viimestä kertaa. Nyt mun pitäis alkaa käydä jollain tuntemattomalla akalla.
Pakko sanoa, että ei paskaakaan kiinnosta.

Ne oli musta tosi huolissaan, ja mulle sovittiin seuraava aika kesäkuun puoliväliin. Sillon mä meen sinne yksin.
Mä en uskalla. En kuitenkaan uskalla puhua sille mitään. Enhän mä tuosta vaan voi alkaa jutella jollekin tuiki tuntemattomalle tyypille.

Mua on ahdistanut tällä viikolla joka ikinen päivä. Olen syönyt jotakuinkin niin, kuten normaalit ihmiset syövät. Ahdistus on jotain sanoinkuvailemattoman suurta, enkä voi kuvitella itseäni koskaan syömässä normaalisti. Musta tuntuu, että oon lihonut kymmenen kiloa. Vähintään. En missään nimessä voisi elää tällä tavalla. Maanantai. Tule jo. Silloin mä otan ohjat käsiin.. Haluan olla syksyllä paljon pienempi.
Mulla on noin kaks ja puol kuukautta aikaa. Tämä tyttö näyttää kaikille. Että musta on oikeesti siihen.

Mä olen päättänyt. Että mä lasken kaloreita, jumppaan, juoksen, paastoan. Koko kesän. Tää on mun valinta.
Saatan ehkä jälkeenpäin katua tätä, mutta juuri nyt se on aivan oikea päätös. Mä en kestä tasan minuttiakaan tässä läskissä vartalossa. Tähän on siis tultava muutos. Mä haluan esiin ne kaikki luut, haluan ohuet reidet. Mä haluan litteän vatsan, ja kädet, joita ei tarvitsisi hävetä. Mun mielestä luissa on jotain kaunista.

 Vasta, kun saavutan tavoitepainoni, minulla on jotain arvoa. Ennen sitä, mä olen täys paska. Mulla ei ole mitään.