empty feeling

Haluan pois täältä. Mä en halua asua täällä kotona, mä tahdon heti muuttaa omaan kämppään.
Tänää sain päättötodistuksen. Okei, no on vähän haikeet fiilikset. Mutta silti oon mä ihan ilonen.
Mä periaatteessa saan vaikka nukkua koko loppuelämäni, kun pakollisen koulun oon käyny.

Ens syksy on vielä ihan auki. Mulla ei oo mitää hajua missä mä tuun olemaan. Mä toivon, että saisin jäädä kotiin. Mä toisaalta haluaisin lähteä täältä, muuttaa vuodeksi toiselle paikkakunnalle ja saada uusia kavereita edellisten lisäksi, mutta mä en voi. Voisko niin sanoo, että tää "sairaus" estää mun tulevaisuuden suunnitelmatkin. Enhän mä voi mennä minnekkään sisäoppilaitokseen, siellä kytätään kaikkea niin tarkkaan.
Se tarkottaisi sitä, ettei olis mitään vapautta. Oon kuullu joltain, että siellä kytätään syömisiä hirveenä, ja jos jättäis syömättä, niin siellä suunnilleen pakotetaan siihen.
Ei kiitos. Ei missään nimessä.

Tosiaan, kävin siellä psykologilla. Se oli tosi ahistava. Se kauheena kyseli joka asiasta. Välillä menin ihan lukkoon, ku se kysy nii henkilökohtasii juttuja, enkä ois voinu yhtää arvata että se kysyis multa jotain vastaavaa.
Eniten peruskoulusta jäin kaipaamaan sitä meidän koulun terkkaria. Mulla oli sellanen tunne, että oli edes joku aikuinen, jota kiinnosti mun jutut. Ja joka välitti oikeesti. Niin, olin sen terkkarin kans siellä psykologilla.
Mä näin sen viimestä kertaa. Nyt mun pitäis alkaa käydä jollain tuntemattomalla akalla.
Pakko sanoa, että ei paskaakaan kiinnosta.

Ne oli musta tosi huolissaan, ja mulle sovittiin seuraava aika kesäkuun puoliväliin. Sillon mä meen sinne yksin.
Mä en uskalla. En kuitenkaan uskalla puhua sille mitään. Enhän mä tuosta vaan voi alkaa jutella jollekin tuiki tuntemattomalle tyypille.

Mua on ahdistanut tällä viikolla joka ikinen päivä. Olen syönyt jotakuinkin niin, kuten normaalit ihmiset syövät. Ahdistus on jotain sanoinkuvailemattoman suurta, enkä voi kuvitella itseäni koskaan syömässä normaalisti. Musta tuntuu, että oon lihonut kymmenen kiloa. Vähintään. En missään nimessä voisi elää tällä tavalla. Maanantai. Tule jo. Silloin mä otan ohjat käsiin.. Haluan olla syksyllä paljon pienempi.
Mulla on noin kaks ja puol kuukautta aikaa. Tämä tyttö näyttää kaikille. Että musta on oikeesti siihen.

Mä olen päättänyt. Että mä lasken kaloreita, jumppaan, juoksen, paastoan. Koko kesän. Tää on mun valinta.
Saatan ehkä jälkeenpäin katua tätä, mutta juuri nyt se on aivan oikea päätös. Mä en kestä tasan minuttiakaan tässä läskissä vartalossa. Tähän on siis tultava muutos. Mä haluan esiin ne kaikki luut, haluan ohuet reidet. Mä haluan litteän vatsan, ja kädet, joita ei tarvitsisi hävetä. Mun mielestä luissa on jotain kaunista.

 Vasta, kun saavutan tavoitepainoni, minulla on jotain arvoa. Ennen sitä, mä olen täys paska. Mulla ei ole mitään.