En jaksa enää. En enää nauti liikunnasta samalla tavalla kun ennen. Nyt se on pakonomainen keino kontrolloida ja kompensoida syömistä. Jos omasta mielestäni syön vähän liikaa, mun on pakko vähän tehdä vatsalihaksia. Tai sitten pakotan itseni juoksemaan pitemmän lenkin, vaikka voimat olisivat lopussa.
Tänään syömiset kai ihan ok. Ääni kyllä huutelee jotain aivan muuta. Huomenna lupaan syödä vielä vähemmän, ja lupaan rääkätä itseäni vielä enemmän kuin tänään.
Mun elämällä ei oo tällähetkellä kovin kummoista sisältöä. Päivät koostuu lähinnä pelkästään ruuan ajattelusta, syömisestä ja syömättömyydestä, sekä niistä aiheutuneesta ahdistuksesta, nälässä kitkuttelusta, kaloreiden kuluttamisesta, ja läskien kauhistelusta. Siitä, kuinka musta tuntuu, että mä paisun joka päivä. Näytän joka päivä peilistä metriä leveämmältä.
Musta tuntuu,etten koskaan ole tyytyväinen. Vaadin itseltäni joka päivä enemmän. Mun on pakko. Mun pitää. Mä en tahtoisi kuunnella ääntä pään sisällä, mutta en vain yksinkertaisesti voi tehdä muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti