Huono ilma, ja mieliala muutenkin ollut koko päivän maassa. Ahdistaa ja masentaa vuorotellen.
Torstaina pitäis saapuu pääsykokeiden tulokset. Mä en halua tietää.
Tää viikko on viiminen työviikko, sitten pääsen vihdoin lomailemaan. Saan olla poissa ihmisten ilmoilla. Hautautua peiton alle. Ja kotiin. Syrjäytyä muista. Siltä musta tuntuu just nyt.
On mulla kyllä toinenkin työpaikka, ja töitä sielläkin, mutta työajat eivät ole säännöllisiä.
Aattelin, että kerron vähän enemmän itsestäni. Oon kuitenkin kirjottanu tätä blogii jo muutaman kuukauden, mutta te lukijat ette tiedä musta paljoakaan. En paljasta liikaa yksityuskohtia, tunnistusvaaran vuoksi. Haluan edelleen pitää blogini anonyyminä, sillä en haluaisi kenenkään tutun löytävän blogiani.
Oon siis 16-vuotias, niinku tiesittekin jo. Ulkomuodosta voin sen kertoo, että mulla on ruskeat ja pitkät hiukset, sekä vihreäruskeat silmät. Mulla on silmälasit, mutten käytä niitä. Mä vihaan niitä, ne tekee musta vielä kauheemman näköisen. Pituutta löytyy viimeisimmän mittauksen mukaan 169 cm.
Mä asun kotona mun perheeni kanssa, meillä on koira. Mä tykkään eläimistä, varsinkin koirista. Ne on ihania, ja niille voi kertoa surut ja murheet. Meidän koira on mulle tosi tärkee.
Oon harrastanut pienestä pitäen pianonsoittoa, mutta pianotunnit aloitin 7- vuotiaana. Mulle musiikki on hyvin tärkeetä, tykkään kuunnella sitä ja paljon. Yhdessä vaiheessa musiikin kuuntelu helpotti vähän mun ahdistusta, mutta enää sekään ei auta.
En tarkalleen ottaen muista, mistä tää kaikki alko. Mutta huono itsetunto mulla on ollut jo niin kauan ku vaan muistan. Syömisongelmat alko aikalailla seiskaluokan alussa, mutta sillon se ei vaikuttanut mun elämään paljoakaan. Mä jatkoin elämää melkein normaalisti, mutta lopetin syömisen koulussa. Se oli vaan niin helppoa, se vaan jotenki jäi pois. Pikkuhiljaa jätin aamupalankin syömättä. Seiskaluokan terveystarkastuksessa terkkari huolestu mun syömisistä, ja mut laitettiin tavallaan "seurantaan."
Kasiluokan syksyllä terkkari pyysi mut juttelemaan. Syytä en oikeastaan muista.
Siinä sitten tuli esille mun syömisongelmat ja muut sellaiset. Mä aloin käydä juttelemassa melkein säännöllisesti. Silloin talvella mä viiltelin ensimmäisen kerran. Kasiluokan lääkäritarkastuksessa lääkäri laitto lähetteen psykologille. En tajunnut ollenkaan, että miks mut sinne laitettiin. Siinä ei todellakaan ollut mitään järkeä, ennemminkin mun ongelmat paheni siitä. Mun piti käydä juttelemassa säännöllisesti, mutta en juurikaan puhunu siellä mitään. Mut laitettiin verikokeisiin ja sydänfilmiin. Mun piti käydä säännöllisesti punnituksissa terkkarilla, mutta mä en alkanut mihinkään. Kaikki oli kunnossa, mutta nestetasapainot oli jotenki vinksallaan.
Kävin siellä psykologilla sitten juttelemassa parin kuukauden ajan, enkä mä ikinä puhunut siellä mitään.
Sitten kesällä oli tapaaminen psykiatrin, psykologin ja äitin kanssa. Mä valehtelin, että kaikki on hyvin. Oon kunnossa, enkä enää koskaan laihduta. Kesällä mä söin tavallisesti. Mutta ahdistus oli jotain niin suurta. Syksyllä mä taas aloitin kaiken. Tai, no en nyt varsinaisesti koskaan lopettanutkaan. Viime talvi oli kaikkein pahin. Mua ei oo koskaan ennen masentanut ja ahdistanut niin paljon. Päivät vaan sujahteli ohi, enkä oikeen jaksanut mitään. Kävin edelleen juttelemassa terkkarilla.
Nyt ysiluokka on loppunu, enkä oo mitenkään paremmassa jamassa. Asiat on aina menny vaan huonompaan suuntaan. Mut laitettiin taas psykologille, vasten mun tahtoa. Mä en nää siinä mitään järkeä. Mä en oikeastaan ymmärrä, että miks mun pitäis siellä käydä. Mua ei kukaan kuitenkaan voi auttaa. Mä selviän ihan yksinkin.
Hupsista, tulipas paljon tekstiä. Toivottavasti jaksoitte lukea! Mutta saitte ainakin tietää jotain minusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti