Tän kesän omistan laihdutukselle. Se on mun velvollisuus. Mun vaan täytyy saada se luku mahdollisimman pieneksi.
Oon taas päästänyt itteni niin järkyttävän läskiin kuntoon, että itseviha hipoo kaikkein pahinta mahdollista. Miksi mä oon päästänyt itteni taas tähän kuntoon? En voi sietää peilikuvaa, näitä läskejä. En yhtään mitään kohtaa mussa.
Terapeutti ei kyllä tykkäis jos sais tietää mun suunnitelmista. Mä en kerro sille. Mä vaan oon syömättä niin paljon kun mahdollista ja liikun niin paljon kun jaksan. Mulla ei oo tänä kesänä ees kesätöitä. Mun kesätyö on saaha iteltä kiloja pois ainakin 8.
Yks kerta me puhuttiin siitä, että tän syömishäiriön kanssa pitäis saaha asioita eteenpäin. M ehdotti mulle, että alotettaisiin säännölliset punnitukset. Mulla siinä vaiheessa puski jo tuskanhiki päälle. Se tarkottais sitä että joku muu puuttuis mun tekemisiin. Ja sitä mä en halua. Syömisten säännöstely on ehkä ainut asia missä mulla on kontrolli ja ohjat käsissä. En halua että sekin viedään multa pois. Kaiken lisäksi se ei kertois millä kerralla mut mahdollisesti punnittais, eli en vois millään tavalla varautua siihen, enkä kikkailla mitenkään. Mutta mua ei kukaan voi pakottaa mihinkään. Mä en suostu tollaseen.
Mun pitää olla fyysisesti aktiivinen niin paljon kun mahdollista. Saan syödä kerran päivässä, kahdentoista ja neljän välillä. Muu osa vuorokaudesta on paastoa. Juomistakin oon ajatellut rajottaa jonkun verran mutta saa nähdä. Jos tulee lämpimiä ilmoja, on varmaan aika välttämätöntä juoda.
Mun sisällä on niin paljon kaikkea pahaa. Tukahdutettuja tunteita, epätoivoa, synkkiä ajatuksia, kontrollia, ja muuta sellasta. Mun elämä on tällä hetkellä niin sekasin, ja mun ympärillä tapahtuu tällähetkellä niin paljon asioita, joihin en itse voi vaikuttaa, joita en itse voi hallita. Siks mun pitää hallita edes jotain. Mä saavutan sen mitä mä haluan. Ja mä tiedän että mä pystyn siihen. Koska muuta vaihtoehtoa ei vaan ole.
Syömishäiriö on kuristusotteessa. Mun henki pihisee vielä. Mutta ei kauaa.
.jpg)
.jpg)

.jpg)

.jpg)