My life is a mess

Piti taas pitkästä aikaa tulla purkamaan ajatuksia tänne. Mä oon taas saanut itseni enemmän kun sekaisin näillä ajatuksilla, en tiedä mitä tekis.

Tän kesän omistan laihdutukselle. Se on mun velvollisuus. Mun vaan täytyy saada se luku mahdollisimman pieneksi. 

Oon taas päästänyt itteni niin järkyttävän läskiin kuntoon, että itseviha hipoo kaikkein pahinta mahdollista. Miksi mä oon päästänyt itteni taas tähän kuntoon? En voi sietää peilikuvaa, näitä läskejä. En yhtään mitään kohtaa mussa. 

Terapeutti ei kyllä tykkäis jos sais tietää mun suunnitelmista. Mä en kerro sille. Mä vaan oon syömättä niin paljon kun mahdollista ja liikun niin paljon kun jaksan. Mulla ei oo tänä kesänä ees kesätöitä. Mun kesätyö on saaha iteltä kiloja pois ainakin 8. 

Yks kerta me puhuttiin siitä, että tän syömishäiriön kanssa pitäis saaha asioita eteenpäin. M ehdotti mulle, että alotettaisiin säännölliset punnitukset. Mulla siinä vaiheessa puski jo tuskanhiki päälle. Se tarkottais sitä että joku muu puuttuis mun tekemisiin. Ja sitä mä en halua. Syömisten säännöstely on ehkä ainut asia missä mulla on kontrolli ja ohjat käsissä. En halua että sekin viedään multa pois. Kaiken lisäksi se ei kertois millä kerralla mut mahdollisesti punnittais, eli en vois millään tavalla varautua siihen, enkä kikkailla mitenkään. Mutta mua ei kukaan voi pakottaa mihinkään. Mä en suostu tollaseen.

Mun pitää olla fyysisesti aktiivinen niin paljon kun mahdollista. Saan syödä kerran päivässä, kahdentoista ja neljän välillä. Muu osa vuorokaudesta on paastoa. Juomistakin oon ajatellut rajottaa jonkun verran mutta saa nähdä. Jos tulee lämpimiä ilmoja, on varmaan aika välttämätöntä juoda. 

Mun sisällä on niin paljon kaikkea pahaa. Tukahdutettuja tunteita, epätoivoa, synkkiä ajatuksia, kontrollia, ja muuta sellasta. Mun elämä on tällä hetkellä niin sekasin, ja mun ympärillä tapahtuu tällähetkellä niin paljon asioita, joihin en itse voi vaikuttaa, joita en itse voi hallita. Siks mun pitää hallita edes jotain. Mä saavutan sen mitä mä haluan. Ja mä tiedän että mä pystyn siihen. Koska muuta vaihtoehtoa ei vaan ole.

Syömishäiriö on kuristusotteessa. Mun henki pihisee vielä. Mutta ei kauaa.

It's the soul that needs the surgery

Mulla on ollu tänään ihan kamala päivä. En tiiä itekkään mikä mulla on.

Aamu lähti sinänsä ihan hyvin käyntiin, ja sain nukuttuakin vähän enemmän. Painoa on tippunut tälläviikolla vaan kaks ja puol kiloa, ja ne kuitenkin tulee takas. Ärsyttää. Kävin puolenpäivän aikaan terapiassa ja juteltiin kaikenlaista. Ensviikolla alkaa puolenvuoden mittanen kuntoutusjakso, jossa on muutaman päivän jaksoja sillon tällön, puolen vuoden ajan siellä kuntoutuslaitoksessa. Eka jakso kestää viis päivää ja se alkaa maanantaina. Pelottaa vähän.

Maanantaina on mun synttärit. Täytän seitsemäntoista vuotta. Haluaisin niin vajota maan alle siksi päiväksi. En mä halua viettää niitä mitenkään. Voisin vaan itkeä koko päivän jossain piilossa.

Niin. Palataan tähän päivään. Oon koko päivän huutanut kaikille, musta tuntuu etten voi hallita itteeni. Tekis mieli satuttaa jotain, nakata tavaroita ympäriinsä. Mua pelottaa mun omat ajatukset. Suutuin mun pikkusiskolle niin, että ajattelin mielessä kuinka mä tapan sen niin että se kituu. Hyi.
Yhessä vaiheessa mulla sit vaan napsahti, ja juoksin täyttä omaan huoneeseen. Aloin itkemään ja itkin varmaan puoli tuntia. Laitoin musiikit täysille ja itkin ja itkin. Jotenki kaikki padot purkautu.

Ei se raivo silti hävinnyt mihinkään, mua raivostuttaa katsoa edes kenenkään naamaa. Mulla on nyt pää kipee itkemisestä ja mua ahistaa, koska söin kaksi leipää. Niin paska ilma, etten jaksa edes lenkille lähtee. Ja polveenkin tullut joku rasitusvamma vaikken oo juossut kovin paljon. Eilen juoksin melkeen kuus kilometriä, mutta polvi oli kipee sitä ennenkin.

Mua ahdistaa ja masentaa  melkeen jokaikinen asia. En jaksa oikeesti enää.

Tällä viikolla oon paastonnut pari päivää, vaikka piti paastota neljä. Kävin joka päivä lenkillä, ja eilen alko heikottamaan niin paljon jossain keskellä metsää, että meinas taju lähtee. Pysähyin sit istumaan siihen lenkkipolun reunalle ja olin hetken paikoillaan niin alkoi maailma taas kirkastua. Mutta kyllä se vähän pelotti.Yhtenä päivänä sit myös oksensin, koska söin vääriä ruokia ja ihan liikaa.

Mun on pakko kiristää tätä laihtumistahtia  vähän. Oon vaikka kokoajan  syömättä. Ensviikko on vielä vähän auki, en oo voinut suunnitella mun syömisiä etukäteen mitenkään, mutta koitan mennä niin vähällä kun mahdollista. Mun vaan täytyy.

Musta tuntuu että oon taas putoamassa pohjalle. Jotenkin koko muu maailma sumenee mun ympäriltä, ja se syöksylasku on niin nopeaa, että en saa otettua mistään kiinni.

Terapeutti sano tänään, että tähän mun syömiseen on pakko puuttua.Toivottavasti kukaan ei puutu, mä haluan nyt laihtua vielä ainakin 7 kg. En kestä jos joku taas puuttuu tähän. Äitikin yks päivä sano mulle näin:
" Et kai taas oo alkanu pelleilemään ton syömisen kans?"

Taas? Mitenniin. Äitikin on niin sokea. Oon kyllä pelleilly syömisten kanssa melkeen niin kauan kun muistan. Se aina välillä kyttää mua enemmän, mutta nyt oon taas saanut olla rauhassa syömättä oman pään mukaan. Toivottavasti vielä pitkään. Eilen tosin söin äitin nähden, mutta oksensin kaikki. Eihän se tiedä sitä.

Mulla on jotenkin niin yksinäinen ja tyhjä olo.

long hours, long days, long nights

Taas en oo kirjottanu pitkiin aikoihin. Oon monena päivänä aikonu kirjottaa tännekki, mut jotenki ollu taas niin sekasotkua nää ajatukset.

Tosiaan, tiistaina kävi se sosiaalityöntekijä täällä meillä juttelemassa. Se oli ihan kiva, ja juteltiin kaikenmoista. Se sit sano että sitä mun lastensuojeluasiakkuutta jatketaan. Puhuttiin meidän perheen tilanteesta ja mun asioista.

En oo ollu viimeaikoina kovin hyvävointinen. Psyykkinen vointi menee kokoajan alemmas, mä oon jotenki taas ihan epätoivonen. En tiiä mistä tää kaikki on taas alkanu, mä aina luulen että mulla on vähän parempi olo, mut sit tullaan alas ja ryminällä. Ainut asia mikä on muuttunut, on se että oon viimeaikoina nukkunu vähän paremmin, mutta en tiiä voiko niinkää sanoo enää ku oon valvonu viimiset kaks yötä melkeen aamuun asti. No, mutta välillä uni tuli paremmin.

Mua vaivaa kokoajan ihan järkyttävä ahdistus, en jotenkaan pääse siitä eroon millään. Takaraivossa hakkaa ajatus, että mun pitäs satuttaa itteä jotenkin, jotenkin tuntea kipu tai tuska, jotta kokisin olevani elävä ihminen. Mä vihaan itteeni niin paljon, että senkin takia mulla on sellanen olo, että kohta on varmaan niin sietämätöntä että pakko raapia tai hakata itteä. Jotain pitäs tehä.

Viikonlopun jouduin vahtia pienempiä sisaruksia, kun vanhemmat oli poissa kotoa. Mun piti tietenkin tehä ruuat ja vanhempana esimerkkinä myös syödä. Kyllä me leivottiinkin, ja tuli syötyä ja suunnitelmat meni pieleen. Tarkotuksena ois alottaa ihan kunnon paasto, koska en vaan enää kestä. Ja liikkuminen taas, koska se on jäänyt vähälle. Pakko. Ihan pakko tehä asialle jotain.

Terapeutti oli vähän huolissaan mun puheista viime kerralla. Mutta mä ajattelin, että ihan sama, aion olla rehellinen. Koska se puhuminen oikeesti auttaa mua. Välillä tuntuu, että kuolen näitten ajatuksien kanssa.

Ollaan puhuttu terapiassa lapsuusajoista. En tiiä, onko mulla jääny jotain traumoja, mutta meillä on ollut kotona vähän pelottavaa, ja mun veli oli yhessä vaiheessa niin agressiivinen ja raju, että se oli osastojaksolla jonkin aikaa. Olin niíhin aikoihin seitsämänvuotias. Muistan joitain pieniä pätkiä, ja muistoissa välähtää pelko ja epävarmuus. Saatoin herätä yöllä kauheaan huutoon, ja muistan, että mulla oli tosi turvaton olo.
Yks yö sit näin unta siitä. Mä olin seitsemänvuotias, ja taas veli alkoi riehumaan, koin samat tunteet ja oli jotenkin tosi turvaton olo. Se uni on pyörinyt mun mielessä viime päivinä, enkä saa sitä ajatuksista pois.

Huomenna mun pitäis mennä taas pajalle. Käyn siellä kahdesti  viikossa, neljä tuntia kerrallaan. Sen ei pitäs kuulostaa rankalta. En tiiä, ei se varmaan rankkaa oo, mutta mua jotenkin ahdistaa mennä sinne. En tiiä mikä siinä on. Musta tuntuu että mua ahdistaa ihan kaikki. Etenkin ne ruokailut siellä. Mutta en todellakaan aio syödä mitään koko päivän aikana, ja huomenna on kokonaan paastopäivä.

Haluan taas tuntea sen nälän, mulla on jotenkin paljon parempi mieli. Ahdistus on ihan järkyttävä, jos maha on täynnä.

Lauantaiyönä ja perjantaiyönä itkin ihan kauheena. Varmaan sekin oli syynä, miks yöunet jäi vähiin. Mulla oli taas jotenkin tosi yksinäinen ja epätoivonen olo. Tuntuu, että kaikki menee aina vaan pahemmaksi. Mua pelottaaa, että kohta en jaksa oikeesti enää yhtään mitään. Musta tuntuu, että mulle on asetettu paineet parantua, vaikka ei kukaan sanokkaan sitä ääneen. Niinkun ne kaikki olettais, että oon syksyllä siinä kunnossa, että jaksan taas jatkaa opintoja. Mutta mulla on sellanen olo, että ei tästä tuu ihan oikeesti yhtään mitään. Asiat ei voi mennä pitkään aikaan parempaan suuntaan. Mulla on vaan jotenkin sellanen olo.

Aion nyt ottaa laihutuksen tosissaan, ja jotenkin kuitenkin ymmärrän sen, että en voi parantua ja voida hyvin samalla ja laihtua. Mutta tällä hetkellä muulla ei oo merkitystä. Mä en jaksa miettiä niitä. Mua ei kiinnosta. Mä en edes halua ajatella niitä muita asioita. Mä vaan yritän selvitä päivästä toiseen.

Tiistaina pääsen taas juttelemaan, mutta pitkästä aikaa tuntuu siltä, etten selviä siihen asti. Mutta saa nyt nähdä.

my head is currently horrible place to be

Edellisestä postauksesta on taas vierähtänyt tovi. Mun on pitänyt tulla kirjottelemaan tänne, mutta se on aina jäänyt. Jotenkin musta tuntuu että se tekstikin ois ollut sen verran sekavaa että ihan hyvä etten oo kirjotellut.

Tosiaan, se lääkäri oli ja meni. Mä toisaalta sain puhuttua aika avoimesti, joka on ihan uutta multa, mutta ei kai siinä mitään pahaa ollut.Käynnillä oli sen lääkärin lisäks mun terapeutti. Se lääkäri oli kauhean huolissaan mun puheista. Ne pistää mut luultavasti punnituksiin, vaikka mä sanoin pahasti vastaan. Mä vihaan punnituksia, haluan laihduttaa rauhassa, en mä halua ketään muita kyttäämään mun painoa. Mä en todellakaan tiiä miten selviän niistä.
Ne kysyi mun tänhetkistä painoa, mutta en mä tietenkään voi kertoa. Mua hävettää se luku, kuinka iso se on.

Sit ku kerroin kaikkia perhejuttuja, se oli jo niin huolissaan että se soitti sinne perheneuvolaan ja kysy et onko meidän perheen jutut mennyt eteenpäin. Mä kerroin, että oon huolissaan mun pikkusiskoista ja monesti huolehdin paljon muista. Mä en tunne itse tarvivani apua, mutta haluaisin, että mun pienemmillä sisaruksilla olisi parempi olo.

Olo on todella ollut vuoristorataa nää viikot. En pysy itekkään perässä. Tällä hetkellä mennään jyrkkää laskua, enkä jaksa enää edes välittää.

Ainiin, se lääkäri teki musta lastensuojeluilmotuksen ja joku sossu tulee tapaamaan mua, kotikäynnille.

 En siis edelleenkään oo missään koulussa, eikä mulla oo oikeen voimia mihinkään ylimääräseen. En palaa enää loppukeväänä kouluun, en siis oo ollut koulussa oikeestaan yhtään joulun jälkeen. Mä en enää haluu lähtee mihinkään, ja oon juuttunut tänne kotiin. Ainoat kerrat kun liikun kotoo mihinkään on terapia, jossa tällähetkellä käyn pari kertaa viikossa. Me päätettiin M:n kanssa, että me jatketaan tapaamisia koko kesän, paitsi heinäkuussa on kolmen viikon breikki. Musta se tuntuu ihan hyvältä vaihtoehdolta. Toisaalta.

Meillä alkaa käymään joku perhetyöntekijä ja sosiaalityöntekijä koska täällä kotona asiat on vähän sekasin. En jaksa niistä sen enempää kertoo, mut mä en jaksa tätä enää.

Tällä hetkellä kaikki tuntuu menevän päin jotaki. Mä en tiedä yhtään mitä mä haluan. Mä en jaksa näitä ajatuksia, koska en tiiä mihin näitä vois purkaa. Mulla on ihan kauheen yksinäinen olo monista syistä. Musta tuntuu siltä, että tällähetkellä kukaan ei välittäis vaikka päätyisinkin siihen viimeiseen vaihtoehtoon.

Laihdutus tökkii tällähetkellä pahasti. Painosta en itsekkään oo tällähetkellä varma. Äiti on alkanu vahtimaan mua, ja asiaa pahentaa se, että tällähetkellä se on lomalla. Päivät siis kotona mun kans. Mä oon yrittänyt esittää syöväni normaalisti mutta on vaan niin vaikeeta olla syömättä kun se vahtii kun haukka. Sen takia tää viikko meni ihan perseelleen ja mulla on hirvee ahistus kaikista syömisistä. Mut ajattelin et maanantaina mä skippailen aterioita ja paastoilen koska mun on ihan pakko. En kestä tätä. Mun on pakko tehä jotain että saan ajatuksia muualle. Vaikka äiti pakottais mut syömään, mä en suostu. Mä en halua.

Oho, tästähän tuli pitkä teksti. Mä nyt lopetan, että tän jaksaa joku lukeekkin. Pitäs alkaa useemmin kirjottelemaan taas ettei postausvälit pitenis liian pitkiksi..

But I’m only human And I bleed when I fall down I’m only human And I crash and I break down

Väsyttää tää elämä. Musta välillä tuntu että elämä meni hetken paremmin mutta nyt  taas oon täällä. Pohjalla.

Tänään olis ollu terapia mut mä jätin menemättä koska en heränny taaskaan

Mun elämä on jotenki ihan tyhjää. Tyhjää tyhjää.
Oon tyhjä sisältä, mun kuori näkyy vaan ulospäin.

Alotin tänää kymmenen päivän paaston ja mä aion onnistua. Eka päivä takana eikä tunnu missään. Oksettaa mutta kaikki menee ohi enkä mä tunne enää nälkääkään parin päivän päästä.

Oon makoillu vaan koko viikon enkä oo tehny mitään, en oo käyny ees pihalla ja nää seinät kaatuu päälle, mä en saa itteeni taaskaan ylös elämään
en jaksa nousta sängystä en jaksa liikkua en jaksa syyä en jaksa tehä mitää en jaksa elää

Mun sisko näki tänään sitä terkkaria jonka kans kävin juttelee koko yläasteen ajan. Se oli kysyny et mitä mulle kuuluu ja sisko oli kertonu et oon ollu tammikuun alusta sairaslomalla. R oli kertonu et se on ajatellu mua paljon ja miettiny et miten mulla menee nykyään.. se oli niin ihana ihminen, mä haluisin joskus taas nähä sitä ja jutella sen kans.

En oo saanu taaskaan nukuttua ja mun pää meinaa räjähtää tästä kaikesta.
Mun on vaan niin paha olla. NIIN PAHA OLLA

Maanantaina ois lääkäri taas jos oon enää hengissä sillon

Mä en jaksaisi enää. Oikeesti.

Mä vihaan itteeni niin paljon etten enää jaksa näitä ajatuksia enkä mitään muuta. Haluun näistä läskeistä eroon just nyt. Mä aion päästä siihen tavotteeseen. Mä PÄÄSEN siihen. Mä kuolen vaikka nälkään mutta mä en aio luovuttaa.

every calorie is a war

Mä käyn mun sisällä kokoajan pientä sotaa.
Syödäkö vai eikö syödä?

Mun elämä koostuu kaloreista, oksentamisesta, liikkumisesta, ahdistuksesta ahdistuksesta ahdistuksesta, pienenevistä numeroista. Onko se elämää? En tiedä. Ei mulla ole ollut elämää aikoihin.

Syömishäiriö on vallannut mut ihan kokonaan. Se on levinnyt kaikkialle. Siitä on tullut iso ja paha mörkö. Vaikka ehkä välillä haluaisinkin päästä siitä kokonaan eroon, se ei enää onnistu. Vaikka yrittämällä yrittäisin ravistella sitä pois, se pysyy.

Mä saan voimia jatkaa laihdutusta niistä kommenteista.

"Sä oot laihtunut, mä nään sen sun jaloista"


Terapeutille sanoin painavani x verran ja hän ei uskonut mua. "Mun mielestä sä näytät kyllä pienemmältä."

Mulla tulee palava halu näyttää että mä voin olla vieläkin parempi. Okei, mä en tiedä olenko se minä joka haluaa, vai onko se sairaus. Sairaus on jokatapauksessa iso osa mua niin sanotaan että mäkin haluan niin.

Laihdutus on tällähetkellä mun elämän sisältö. Mä pysyn hengissä vähän aikaa vaikka tapankin itseä sisältä.

Iskä joka aamu sanoo ne samat sanat. "Tulehan syömään aamupalaa"

Joka ikinen aamu mä jätän aamupalan välistä. Ja kaikki muutkin ruuat. Se saa mun oloni voittajaksi.

Tänään taas päätin paastota seuraavat 48 tuntia. Ehkä viisikymmentäkaksi. Tai kokonaiset kolme vuorokautta.

Mä en tahtoisi elää enää, koska tässä ei ole mitään järkeä. Mun elämä on ihan ylösalaisin. Mun ajatukset ja mieliala pomppii ylösalaisin. Mikään asia ei ole enää turvallista.

Kohta on kesä ja mä en halua kesää. Mä en halua, en halua en halua. Miksi mä en voi kuolla? Kertokaa mulle, miksi mä en saa tehdä sitä? Miksi mua yritetään estää? Miksi?

Disappear

Paastoa takana 32 tuntia ja risat, olo ei oo kummonen. Vähän heikko. Tai tosi heikko olo, sikspä yritänkin olla tekemättä mitään ylimäärästä. En siis oo syöny mitään enkä juonutkaan kun pari kuppia kahvia. En tiedä tän paaston määränpäätä ja loppumisajankohtaa. Niin kauan kun pystyn.

Aamulla tuntu siltä että ei millään riitä voimat sängystä ylös nousemiseen. Jossain vaiheessa mä kuitenkin sit nousin ylös.

Tästä tulee niin vaikea kuukausi. Mä päätin että 30 päivässä tippuu 9 kiloa. Se myös sitten lähtee. Oon vaikka kokonaan syömättä, jos se sen vaatii. Mä en vaan kestä enää. Mun ainut tavote on vaan laihtua, laihtua laihtua ja laihtua. Keinolla millä hyvänsä. Tosin se 9 kiloa ei ole edes lopullinen tavoite. Sit vielä laihdutan 3-5 kg. Mä vielä tavoitan sen täydellisyyden.

Mulla on vaan niin paha olo että voisin vaikka itkeä kokoajan.

Eilen pohdiskelin, että jos hitaasti olen tappamassa itseäni syömättömyydellä ja juomattomuudella, olis ihan sama juosta nopeesti junan alle. Kävis nopeemmin. Sit oisin poissa täältä.

Mä en osaa pukee tätä mun oloa sanoiksi. Enkä luultavasti pysty huomennakaan puhumaan terapeutille mitään. Koska mä en osaa. Ne sanat ei tuu mun suusta vaikka kuinka haluaisin. Mä yritän vihjata jotain sen suuntaista, mutta loppujenlopuks kaikki päätyy siihen, että me jutellaan tunti jostain ihan merkityksettömästä asiasta. Koska mulla ei ole enää sanoja.

Kirjoittaminenkin onnistuis paremmin, mutta nyt sekään ei onnistu.
Mä en tiedä heräänkö huomisaamuna ollenkaan.