If i lose myself

Hyi.. Täällä kirjottelee läskikasa. Mulla on niin paha olo. ja mua oksettaa. Mutta mä en aio enää oksentaa, päätin sen.

Mun pitää laihtua jollaki muulla tavalla, en mä tiedä onko se toinenkaa tapa mitenkään terveellinen, mut tuhat kertaa parempi. Mun on vaan paras olla syömättä. oon huomannu sen, koska jos syön jotain, nii sitte mä sorrun ahmimiseen, ja kun sorrun ahmimiseen, niin mun myös pitää oksentaa. 

Eli ei kiitos.

Tästä lähtien mä paastoan ainakin kolme päivää viikossa, muina päivinä niin vähän syömistä, että pysyn pystyssä. Mun oikeesti pitää ottaa järeämmät keinot käyttöön. Haluan laihtua äkkiä. Mitä nopeemmin, sen parempi. Koska tää ahistus on niin kauhee, jos mä oon tän kokonen. Mä en koskaan voi olla tyytyväinen itteeni näissä mitoissa. En vaan voi. 

Mä en luovuta. Mä laihdutan keinolla millä hyvänsä mun tavotepainoon. Kukaan ei voi estää mua mitenkään. Ei kukaan. Kovasti tuo äiti yrittää estää mun laihdutusta, mutta sehän ei siihen pysty. Se asia ei kuulu sille yhtään. Tää on mun keho, ja jos mä päätän, että nyt läskit saa kyytiä, niin sitten ne myös saa luvan lähteä. 

Tulisipa joku, ja ampuisi mut. Haluan kuolla. Mä en ansaitse tätä elämää. Kumpa joku aamu en enää heräisikään. Kaikki olis nii helpottuneita, jos mä lähtisin täältä.¨

Mä en tarvi ruokaa, eikä ruoka tarvitse mua. Jos syömättömyys/ paastoaminen on melkeempä ainoita keinoja jolla pystyn kontrolloimaan itseäni ja syömisiä, mä teen sitä niin paljon kun mua huvittaa.

Tänään leivoin mun pikkusiskoni kanssa. Olin ihan ajatuksissani nostanut hupparini hihat ylös, enkä ajatellut sen näkevän mun viiltelyjälkiä. Se katto siinä vieressä, kun mä sekoitin sitä taikinaa, ja sitten se yhtäkkiä kysyi multa : "Mitä noi jäljet sun kädessä on?"   Laskin hihat alas, ja yritin selittää sille jotain. Sanoin sille, että siihen on tullut vaan joku haava. Ei se enää kysellyt mitään, luojan kiitos. 

Tällä viikolla kerroin terkkarille mun viiltelystä. Oon niin monta kertaa yrittäny sanoo sitä, kuitenkaan mä en oo ikinä uskaltanut. Mä lähetin sille viestin, enkä oo nähny sitä sen jälkeen.

Tietenkin mä kysyin siltä heti, että pitääkö sen kertoa nyt mun vanhemmille. Se lupas miettiä asiaa. Mä niin toivon, ettei siitä tarvis kertoo kellekkään. Mä en vaan halua, että mun vanhemmat saa tietää. Ehkä mä haluan suojella niitä jotenkin? Mutta mä en vaan halua edes kuvitella, mitä siitä seurais, jos ne sais tietää. Tässä nyt jännityksellä ootan, että mihin tulokseen terkkari päätyy. Pitää toivoa parasta, ja pelätä pahinta. Mutta toisaalta, en mä siihen kuolis, vaikka en saisikin tietää. Mitä haittaa siitä olisi? ymmärtäis ainakin paremmin mua.

Oho, tulipas pitkä postaus

Fake smile

tunnen, kuinka elämä valuu hukkaan.
Menetän osan siitä joka päivä, kuitenkaan saamatta aikaan mitään.

Tuntuu siltä, että oon sisältä ihan palasina, revitty tuhansiksi kappaleiksi, eikä kukaan koskaan voi saaha mua kokoon.Mulla on ihan toivoton olo. Mä pääsen jutteleen vasta kahen viikon päästä, miten mä kestän sinne asti? En selviä hengissä.

Mä oksensin tänään. Mä tiedän, ettei mun pitäisi tehdä niin, mutta yksinkertaisesti oli pakko saada kaikki ulos. Koska ahdisti niin paljon. Mä lupaan, että jatkan huomenna normaalisti paastolla.

Kävin toissapäivänä puntarilla, ja olin positiivisesti yllättyny. En ois uskonu sen näyttävän sellaista lukua. Mutta silti. Mä olen varma että meidän puntari valehtelee. Miksi sitten mä en näe mitään muutosta? Mä olen yhä se sama läski. Mun täytyy tehdä töitä aina vain enemmän ja enemmän.

Laskin vähän mun tavoitepainoa. Mä olen nelkytneljäkiloisenakin varmasti hirveä tankkeri. Mun tavoite on nyt tasan neljäkymmentä kiloa. Se ois kiva luku. Tai ehkä kolmosella alkava luku olisi vielä parempi? Sinne on vielä paljon matkaa, mutta en anna periksi. Mä en yksinkertaisesti voi olla mitenkään päin jos mä olen näin läski. Mulla on paha olla tässä painossa. Aion laihduttaa niin kauan, että mulla on hyvä olo. Ei ahdista läskit. Eikä mikään muukaan.

Toisaalta, mä en ehkä ole tyytyväinen koskaan. Mä en tiedä, paljon mun täytyy pudottaa painoa, että mulla on hyvä olo.

Musta tuntuu että mä vain kuvittelen itse kaikki ongelmat. Ehkä mulla kuitenkin menee ihan hyvin. Jos nyt ei pieniä juttuja lasketa.

Tai en tiedä. Kyllä mä toisaalta nykyään mietin paljon enemmän kuolemaa. Itsemurhaa. Millä tavalla mä teen sen. Yksi päivä olin varma että teen sen. Mitä mä täällä teen? mulle ei oo paikkaa tässä maailmassa. Mä ansaitsen kuoleman, en mitään muuta. Ei mua kuitenkaan jäisi kukaan kaipaamaan. 

Edes tuleva kesä, ja vähän aurinkoisemmat päivät eivät paranna mun mieltä. Ulkona on harmaata. Sataa vettä. Mutta mun mieli on musta. 

i'm hopeless

Kyynel vierähtää poskelleni, kohta toinen ja kolmaskin.

Kyyneleet vain valuvat valtoimenaan poskillani. 

Pääni takoo tyhjää, en tiedä mitä ajatella.

Olenko oikeasti näin hullu, enkö tajua mitä olin juuri tekemässä?

Pari minuuttia sitten olin varma, että haluan päättää tämän elämän.

Olin jo tekemässä sitä, kunnes aivoissani naksahti.

Romahdan sängylleni.

Olen niin väsynyt tähän taisteluun.

Tahtoisin niin kovasti luovuttaa, mutta jokin saa minut jäämään.

Ehkä ystäväni? En voisi tehdä tätä heille.

Ahdistus on suuri möykky sisälläni.

Veitsi kädessä yritän helpottaa ahdistustani.

Se on viimeinen keinoni.

Viiltoja tulee ensin yksi, sitten toinen, kolmas, neljäskin..

En osaa lopettaa tätä ajoissa.

Veren tulo ei meinaa loppua, en tiedä mitä tehdä.

Onnekseni verenvuoto tyrehtyy.

Ahdistus vain kasvaa.

Sydän hakkaa, enkä saa henkeä.

Silmäni sumentuvat kyynelistä.

Paitani hiha on verinen.

En osaa lopettaa tätä. En pääse tästä eroon.

Ääni pääni sisällä huutaa minulle.

"Lopeta syöminen kokonaan!"

"Etkö sä näe kuinka lihava olet?"

"Kuvitteletko oikeasti voivasi syödä mitään?"

"kaksisataa kaloria on aivan liikaa!"

"sinun pitää paastota vähintään kaksi seuraavaa päivää!"

Oloni on voimaton.

Kuuntelen ääntä pääni sisällä, uskon että se on oikeassa.

Miksi kukaan huutaisi noin, jos ei olisi tosissaan?

Koulussa ne kysyy multa.

"Miks sä oot noin hiljanen tänään?"

joudun keksimään valheita toisensa perään.

Mä oon niin väsynyt. 

Tähän kaikkeen.

Uskon että olisin valmis luovuttamaan.

Mutta ehkä näen pienen valonpilkahduksen.

Onko minulla sittenkin toivoa vielä jäädä?

words hurt

Silmissä sumenee ja tunnen, kun 
Näkökenttäni häviää suureksi mustaksi aukoksi
En tiedä kuka olen, en tiedä missä olen
Yritän huutaa, mutta huutoani ei kuulla
Se vain kaikuu autiossa maailmassa
Olen yksin..

En voi kuvailla tätä ahdistuksen määrää. Eilinen meni syömisten kannalta ihan ok, alle sata kaloria. Mutta tänään. Aamulla köksää. Jälleen kerran. Vihaan vihaan vihaan tätä. Sitten kun tulin koulusta, mulla oli ihan järkyttävä nälkä. Mä vaan söin ja söin ja söin ja söin ja söin. En pystyny hillittee itseäni, vaikka miljoona ääntä huusi mun pään sisällä että "LOPETA, LOPETA!!" nii mä vaan söin söin söin ja söin. Sitten mä oksensin. Oon nii pettyny itseeni. Pitkästä aikaa mä sorruin ahmimiseen, mutta viimesestä oksentamisesta on jo aikaa. Mutta ei. Mun oli pakko oksentaa ihan kaikki mitä mun sisällä oli. En ois pystyny olla mitenkään päin jos en ois jollain keinolla saanu niitä kaloreita pois. 

Huomenna mä paastoan. Ja ylihuomenna alle sata kaloria. Mä pystyn tähän.

Mä niin vihaan itteäni. Ahdistaa niin hirveästi.. niitä "paniikki/ ahdistuskohtauksia on taas tullut tavallista useammin. Niitä tulee monta peräkkäin. Mun sydän vaan hakkaa, ja tuntuu että kuolen.
Eilen mä vaan itkin. Itkin monta tuntia. Tuntu vaan että kyyneleet ei lopu ikinä. En tiiä, oliko siihen mitään syytä edes, mut mä vaan itkin. Oon niin hajalla. En tiiä mitä mä teen. En voi puhua kellekkään, ja ahdistaa tää epätietoisuus, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. En halua elää. Haluan pois täältä, haluan jonnekkin kauas. Haluan vapaaksi tästä, haluan pois tästä jatkuvasta syöksystä jonnekkin pohjalle...

Anteeksi tällainen sekava teksti.. En tiedä mitä ajatella. Olen sekaisin. En tajua mistään mitään.

no words

Mulla on paha olla. Väsyttää, ärsyttää, ahistaa. Oon kauheen läski.

En oo nukkunu moneen yöhön kunnolla, uni ei vaan tuu. Tää on ihan turhauttavaa. En vaan pysty nukkumaan, koska en yksinkertasesti vaan saa unta. Saatan nukahtaa vasta joskus neljän tai viiden aikaan, vaikka laitan nukkumaan joskus yhdentoista aikaan.

Mun voimat on kyllä ihan lopussa. Mulla on kauhee nälkä, mutta en saa syödä. Ääni mun pään sisällä kokoajan huutaa, että kuluta kaloreita, lopeta syöminen kokonaan, et sä tarvi ruokaa. Juurikin tosta syystä mulla on kokoajan kauhee ruoka-ahistus. Ajattelin eilen, että tänä päivänä paastoan. No, mulla kuitenki oli ihan kauhee nälkä ja heikko olo, joten päätin syödä jotain vähän. Tein sitten itelle mikropuuron, mutta sitten kun se oli valmis, mulla ei oikeastaan edes tehnyt mieli sitä. Kuitenkin mä aloin syömään sitä, vaikka kauhistuneena katoin kuinka ison näkönen se annos oli. Sitten se huusi siellä mun pään sisällä, että "lopeta tuo paskan syönti, sä et saa syödä ruokaa. Etkö sä muista, sulla olis pitäny olla tänään paastopäivä? No, et ainakaan syö koko annosta, koska silloin susta tulee heti läski."

No, mun oli pakko jättää se puuro siihen. En voinut syödä sitä loppuun. Eli tänään kaloreita on kertynyt varmaan noin sata, en oo tarkkaan laskenu. Vähän yli, tai alle. Miksi se kuitenki tuntuu niin suurelta määrältä? Sata kaloria. Hyi  mikä saastanen läski. Etkö sä pärjää edes yhtä päivää ilman ruokaa`?

Se ääni mun pään sisällä määrää mun elämästä. En voi lähteä kaverille, koska siellä pitää syödä. En voi mennä alakertaan, koska äiti käskee mun syödä. Se pakottaa mut lenkille, se pakottaa mut jumppaamaan yöllä kolmen aikaan. Se on vaan ottanu vallan mun elämästä. Ja mä en voi tehdä muuta kuin totella sitä.

Oon ajatellut, että laittasin joskus kuvan mun vartalosta. Silloin saisitte tietää kuinka läski mä olen. En nyt kuitenkaan vielä lupaa mitään.

 Mutta kiitos teille lukijoille, jotka jaksatte lukea mun tekstejä. Te ootte mulle tärkeitä!  Laittakaa jotain kommenttia tulemaan, se merkitsis mulle tosi paljon. 

i'm disgusting fat

Eilinen päivä meni melkeen ihan hyvin, pystyin olla ilman ruokaa koko päivän. Join vaan vettä ja vettä ja vettä. Tänään se heti aamusta alkoi paskimmalla tavalla. Meillä oli köksää, ja tehtiin kaikkia erinlaisia piirakoita ja kakkuja ja sen semmosia. Hyi että. menin sitte syömään niitä. Sitte aattelin että oon koko loppupäivän ilman ruokaa, nii ei. Ei tämmönen läski pysty pitämään näppejänsä kurissa ruuasta.

Mua ahistaa. Miks mun pitää olla näin paska. En ois epäonnistunu tänään, jos meillä ei olis ollu köksää aamulla. Miks mulla on se valinnaisena? Miks miks miks?! 

En halua olla enää päivääkään tämmönen läski!! En uskalla käydä puntarilla, en oo pitkään aikaan käyny. Haluan vaa varmistaa sillä sen, että sit ku uskaltaudun meneen puntarille, niin oon oikeesti laihtunu. Ja että oon oikeesti saanu jotain tulosta tälle mun epätoivoselle laihutusyritykselle.

Kuvottaa niin paljon. Mutta toivottavasti huomenna parempi päivä. Ja ylihuomenna. Ja aina. Vihaan tätä, että joudun tulla tänne kertomaan epäonnistumisesista.. Luojan kiitos. Äiti ja isä ei oo kotona ensviikonloppuna, voin olla syömättä vaikka koko viikonlopun. Ei ne muut kyttää mun syömisiä. Onneksi! 

En oo kertonu yhdelle mun kaverille mitään mun asioita, ,vaikka se toisaalta on mulle aika läheinen. No, kuitenkin. Mulla oli koulussa sellanen pitkähihanen paita, sieltä ei olis pitäny näkyy mitään. Mutta olin epähuomiossa nostanu hihat köksän tunnilla, ja mulla näky se laastari jolla olin yrittäny peittää mun viiltelyjälkiä. Sit se mun kaveri sano mulle, että se on oikeesti huolissaan musta, ja se kysyi että miks mä viiltelen. En tietenkään siinä tilanteessa sanonu mitään. Enhän mä edes tiedä miks mä viiltelen? 

Siks koska se helpottaa? Niin, no kyllä se vähän aikaa helpottaa. Mutta ei siitä oo pitemmän päälle hyötyä. Voisko sanoo näin, että en oo vielä löytäny mitään muuta tapaa helpottamaan mun ahdistusta. Pääsen vasta maanantaina jutteleen, en tiiä kestänkö sinne asti. Koulussa joka päivä esitän niin ilosta, mutta kotona, varsinki iltasin ja öisin mä melkeen vaan itken. Mulla on niiiin sietämättömän paha olo. Haluaisin pois tästä paskasta maailmasta, haluan vaan kuolla.

ehkä sillon ois kaikki paremmin..

give up

Anteeksi tää hiljaisuus blogin puolella. Ei oikeestaan oo tapahtunu mitää ihmeellistä, ei oo vaa voimat riittäny kirjottamiseen. Tää viikko on ollu normaalia lyhempi, mut se on tuntunu tavallista pitemmältä ja normaalia tuskasemmalta viikolta. Mun voimat on iha lopussa sekä koulunkäynnin että koko elämän suhteen. En vaan jaksa enää elää.

Kumpa joku tulis sanomaan mulle että kyllä mä selviän vielä. Ja että kyllä tää helpottaa. Musta tuntuu siltä, niinku putoaisin kokoajan syvemmälle ja syvemmälle, jonnekki pohjalle.

En oo pysyny ees erossa viiltelystä. Ahistus kävi vaan nii sietämättömäksi, en voinu tehä siinä tilanteessa mitään muuta. Olin jotenki ihan sekavassa tilanteessa, ja olin ihan varma että tapan itteni kohta. Viilsin ranteen toiselta puolelta, läheltä valtimoa. Mutta sitten en kuitenkaan uskaltanu viiltää siitä valtimosta. Ois kyllä pitäny.. Eniten ahistaa se, että mä en voi kertoo kellekkään tästä. Siis kellekkään aikuiselle. No, ehkä se vaan menee näin. En mä edes tarvi apua mihinkään..

Mua pelottaa hirveenä tulevaisuus..Mä en halua että peruskoulu loppuu. Tai siis tottakai haluan, mutta sillon se tarkottaa sitä, että en vois enää käydä juttelemassa terkkarille. Siitä on tullu mulle niin tärkee, ja se on ollu sellanen jolle oon joten kuten voinu purkaa ahistusta ja tätä kaikkea paskaa. Kävin nyt perjantaina siellä psykologilla sen terkan kanssa. Ei ne ymmärrä mitään..En mä halua ketään muuta. Mä en uskalla enkä haluakkaan puhua kellekkään muulle.

Se tapaaminen meni ihan sumussa, en muista siitä paljon mitään. Olin nukkunu edellisenä yönä korkeintaan kolme tuntia, ja olin ihan väsyny, koska se tapaaminen oli kaheksalta aamulla. No, kuitenkin.  Ne siinä puhu kaikkee, mutta en oikeen muista siitä mitään muuta, kun sen, ku puhuttiin mun nykyisistä syömisistä. Terkkari sano että se on huolissaan mun syömisistä, mutta sen mielestä oon kuitenkin vielä hyvässä kunnossa, joten siinä ei oo mitään hätää.

Hyvässä kunnossa. eli läski. Laihuta,laihuta,laihuta. Lopeta syöminen kokonaan.
mulla on paha olo. Mä en syö enää koskaan.

Ne ei tiiä mun asioista mitään. Mutta en uskalla puhua. En uskalla kertoa, kuinka paha olo mulla oikeesti on.
Mä oon niin yksin näiden ajatuksien ja pahan olon kanssa.. Niin yksin..