If i lose myself

Hyi.. Täällä kirjottelee läskikasa. Mulla on niin paha olo. ja mua oksettaa. Mutta mä en aio enää oksentaa, päätin sen.

Mun pitää laihtua jollaki muulla tavalla, en mä tiedä onko se toinenkaa tapa mitenkään terveellinen, mut tuhat kertaa parempi. Mun on vaan paras olla syömättä. oon huomannu sen, koska jos syön jotain, nii sitte mä sorrun ahmimiseen, ja kun sorrun ahmimiseen, niin mun myös pitää oksentaa. 

Eli ei kiitos.

Tästä lähtien mä paastoan ainakin kolme päivää viikossa, muina päivinä niin vähän syömistä, että pysyn pystyssä. Mun oikeesti pitää ottaa järeämmät keinot käyttöön. Haluan laihtua äkkiä. Mitä nopeemmin, sen parempi. Koska tää ahistus on niin kauhee, jos mä oon tän kokonen. Mä en koskaan voi olla tyytyväinen itteeni näissä mitoissa. En vaan voi. 

Mä en luovuta. Mä laihdutan keinolla millä hyvänsä mun tavotepainoon. Kukaan ei voi estää mua mitenkään. Ei kukaan. Kovasti tuo äiti yrittää estää mun laihdutusta, mutta sehän ei siihen pysty. Se asia ei kuulu sille yhtään. Tää on mun keho, ja jos mä päätän, että nyt läskit saa kyytiä, niin sitten ne myös saa luvan lähteä. 

Tulisipa joku, ja ampuisi mut. Haluan kuolla. Mä en ansaitse tätä elämää. Kumpa joku aamu en enää heräisikään. Kaikki olis nii helpottuneita, jos mä lähtisin täältä.¨

Mä en tarvi ruokaa, eikä ruoka tarvitse mua. Jos syömättömyys/ paastoaminen on melkeempä ainoita keinoja jolla pystyn kontrolloimaan itseäni ja syömisiä, mä teen sitä niin paljon kun mua huvittaa.

Tänään leivoin mun pikkusiskoni kanssa. Olin ihan ajatuksissani nostanut hupparini hihat ylös, enkä ajatellut sen näkevän mun viiltelyjälkiä. Se katto siinä vieressä, kun mä sekoitin sitä taikinaa, ja sitten se yhtäkkiä kysyi multa : "Mitä noi jäljet sun kädessä on?"   Laskin hihat alas, ja yritin selittää sille jotain. Sanoin sille, että siihen on tullut vaan joku haava. Ei se enää kysellyt mitään, luojan kiitos. 

Tällä viikolla kerroin terkkarille mun viiltelystä. Oon niin monta kertaa yrittäny sanoo sitä, kuitenkaan mä en oo ikinä uskaltanut. Mä lähetin sille viestin, enkä oo nähny sitä sen jälkeen.

Tietenkin mä kysyin siltä heti, että pitääkö sen kertoa nyt mun vanhemmille. Se lupas miettiä asiaa. Mä niin toivon, ettei siitä tarvis kertoo kellekkään. Mä en vaan halua, että mun vanhemmat saa tietää. Ehkä mä haluan suojella niitä jotenkin? Mutta mä en vaan halua edes kuvitella, mitä siitä seurais, jos ne sais tietää. Tässä nyt jännityksellä ootan, että mihin tulokseen terkkari päätyy. Pitää toivoa parasta, ja pelätä pahinta. Mutta toisaalta, en mä siihen kuolis, vaikka en saisikin tietää. Mitä haittaa siitä olisi? ymmärtäis ainakin paremmin mua.

Oho, tulipas pitkä postaus