Menetän osan siitä joka päivä, kuitenkaan saamatta aikaan mitään.
Tuntuu siltä, että oon sisältä ihan palasina, revitty tuhansiksi kappaleiksi, eikä kukaan koskaan voi saaha mua kokoon.Mulla on ihan toivoton olo. Mä pääsen jutteleen vasta kahen viikon päästä, miten mä kestän sinne asti? En selviä hengissä.
Mä oksensin tänään. Mä tiedän, ettei mun pitäisi tehdä niin, mutta yksinkertaisesti oli pakko saada kaikki ulos. Koska ahdisti niin paljon. Mä lupaan, että jatkan huomenna normaalisti paastolla.
Kävin toissapäivänä puntarilla, ja olin positiivisesti yllättyny. En ois uskonu sen näyttävän sellaista lukua. Mutta silti. Mä olen varma että meidän puntari valehtelee. Miksi sitten mä en näe mitään muutosta? Mä olen yhä se sama läski. Mun täytyy tehdä töitä aina vain enemmän ja enemmän.
Laskin vähän mun tavoitepainoa. Mä olen nelkytneljäkiloisenakin varmasti hirveä tankkeri. Mun tavoite on nyt tasan neljäkymmentä kiloa. Se ois kiva luku. Tai ehkä kolmosella alkava luku olisi vielä parempi? Sinne on vielä paljon matkaa, mutta en anna periksi. Mä en yksinkertaisesti voi olla mitenkään päin jos mä olen näin läski. Mulla on paha olla tässä painossa. Aion laihduttaa niin kauan, että mulla on hyvä olo. Ei ahdista läskit. Eikä mikään muukaan.
Toisaalta, mä en ehkä ole tyytyväinen koskaan. Mä en tiedä, paljon mun täytyy pudottaa painoa, että mulla on hyvä olo.
Musta tuntuu että mä vain kuvittelen itse kaikki ongelmat. Ehkä mulla kuitenkin menee ihan hyvin. Jos nyt ei pieniä juttuja lasketa.
Tai en tiedä. Kyllä mä toisaalta nykyään mietin paljon enemmän kuolemaa. Itsemurhaa. Millä tavalla mä teen sen. Yksi päivä olin varma että teen sen. Mitä mä täällä teen? mulle ei oo paikkaa tässä maailmassa. Mä ansaitsen kuoleman, en mitään muuta. Ei mua kuitenkaan jäisi kukaan kaipaamaan.
Edes tuleva kesä, ja vähän aurinkoisemmat päivät eivät paranna mun mieltä. Ulkona on harmaata. Sataa vettä. Mutta mun mieli on musta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti