Kyyneleet vain valuvat valtoimenaan poskillani.
Pääni takoo tyhjää, en tiedä mitä ajatella.
Olenko oikeasti näin hullu, enkö tajua mitä olin juuri tekemässä?
Pari minuuttia sitten olin varma, että haluan päättää tämän elämän.
Olin jo tekemässä sitä, kunnes aivoissani naksahti.
Romahdan sängylleni.
Olen niin väsynyt tähän taisteluun.
Tahtoisin niin kovasti luovuttaa, mutta jokin saa minut jäämään.
Ehkä ystäväni? En voisi tehdä tätä heille.
Ahdistus on suuri möykky sisälläni.
Veitsi kädessä yritän helpottaa ahdistustani.
Se on viimeinen keinoni.
Viiltoja tulee ensin yksi, sitten toinen, kolmas, neljäskin..
En osaa lopettaa tätä ajoissa.
Veren tulo ei meinaa loppua, en tiedä mitä tehdä.
Onnekseni verenvuoto tyrehtyy.
Ahdistus vain kasvaa.
Sydän hakkaa, enkä saa henkeä.
Silmäni sumentuvat kyynelistä.
Paitani hiha on verinen.
En osaa lopettaa tätä. En pääse tästä eroon.
Ääni pääni sisällä huutaa minulle.
"Lopeta syöminen kokonaan!"
"Etkö sä näe kuinka lihava olet?"
"Kuvitteletko oikeasti voivasi syödä mitään?"
"kaksisataa kaloria on aivan liikaa!"
"sinun pitää paastota vähintään kaksi seuraavaa päivää!"
Oloni on voimaton.
Kuuntelen ääntä pääni sisällä, uskon että se on oikeassa.
Miksi kukaan huutaisi noin, jos ei olisi tosissaan?
Koulussa ne kysyy multa.
"Miks sä oot noin hiljanen tänään?"
joudun keksimään valheita toisensa perään.
Mä oon niin väsynyt.
Tähän kaikkeen.
Uskon että olisin valmis luovuttamaan.
Mutta ehkä näen pienen valonpilkahduksen.
Onko minulla sittenkin toivoa vielä jäädä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti