my head is currently horrible place to be

Edellisestä postauksesta on taas vierähtänyt tovi. Mun on pitänyt tulla kirjottelemaan tänne, mutta se on aina jäänyt. Jotenkin musta tuntuu että se tekstikin ois ollut sen verran sekavaa että ihan hyvä etten oo kirjotellut.

Tosiaan, se lääkäri oli ja meni. Mä toisaalta sain puhuttua aika avoimesti, joka on ihan uutta multa, mutta ei kai siinä mitään pahaa ollut.Käynnillä oli sen lääkärin lisäks mun terapeutti. Se lääkäri oli kauhean huolissaan mun puheista. Ne pistää mut luultavasti punnituksiin, vaikka mä sanoin pahasti vastaan. Mä vihaan punnituksia, haluan laihduttaa rauhassa, en mä halua ketään muita kyttäämään mun painoa. Mä en todellakaan tiiä miten selviän niistä.
Ne kysyi mun tänhetkistä painoa, mutta en mä tietenkään voi kertoa. Mua hävettää se luku, kuinka iso se on.

Sit ku kerroin kaikkia perhejuttuja, se oli jo niin huolissaan että se soitti sinne perheneuvolaan ja kysy et onko meidän perheen jutut mennyt eteenpäin. Mä kerroin, että oon huolissaan mun pikkusiskoista ja monesti huolehdin paljon muista. Mä en tunne itse tarvivani apua, mutta haluaisin, että mun pienemmillä sisaruksilla olisi parempi olo.

Olo on todella ollut vuoristorataa nää viikot. En pysy itekkään perässä. Tällä hetkellä mennään jyrkkää laskua, enkä jaksa enää edes välittää.

Ainiin, se lääkäri teki musta lastensuojeluilmotuksen ja joku sossu tulee tapaamaan mua, kotikäynnille.

 En siis edelleenkään oo missään koulussa, eikä mulla oo oikeen voimia mihinkään ylimääräseen. En palaa enää loppukeväänä kouluun, en siis oo ollut koulussa oikeestaan yhtään joulun jälkeen. Mä en enää haluu lähtee mihinkään, ja oon juuttunut tänne kotiin. Ainoat kerrat kun liikun kotoo mihinkään on terapia, jossa tällähetkellä käyn pari kertaa viikossa. Me päätettiin M:n kanssa, että me jatketaan tapaamisia koko kesän, paitsi heinäkuussa on kolmen viikon breikki. Musta se tuntuu ihan hyvältä vaihtoehdolta. Toisaalta.

Meillä alkaa käymään joku perhetyöntekijä ja sosiaalityöntekijä koska täällä kotona asiat on vähän sekasin. En jaksa niistä sen enempää kertoo, mut mä en jaksa tätä enää.

Tällä hetkellä kaikki tuntuu menevän päin jotaki. Mä en tiedä yhtään mitä mä haluan. Mä en jaksa näitä ajatuksia, koska en tiiä mihin näitä vois purkaa. Mulla on ihan kauheen yksinäinen olo monista syistä. Musta tuntuu siltä, että tällähetkellä kukaan ei välittäis vaikka päätyisinkin siihen viimeiseen vaihtoehtoon.

Laihdutus tökkii tällähetkellä pahasti. Painosta en itsekkään oo tällähetkellä varma. Äiti on alkanu vahtimaan mua, ja asiaa pahentaa se, että tällähetkellä se on lomalla. Päivät siis kotona mun kans. Mä oon yrittänyt esittää syöväni normaalisti mutta on vaan niin vaikeeta olla syömättä kun se vahtii kun haukka. Sen takia tää viikko meni ihan perseelleen ja mulla on hirvee ahistus kaikista syömisistä. Mut ajattelin et maanantaina mä skippailen aterioita ja paastoilen koska mun on ihan pakko. En kestä tätä. Mun on pakko tehä jotain että saan ajatuksia muualle. Vaikka äiti pakottais mut syömään, mä en suostu. Mä en halua.

Oho, tästähän tuli pitkä teksti. Mä nyt lopetan, että tän jaksaa joku lukeekkin. Pitäs alkaa useemmin kirjottelemaan taas ettei postausvälit pitenis liian pitkiksi..

But I’m only human And I bleed when I fall down I’m only human And I crash and I break down

Väsyttää tää elämä. Musta välillä tuntu että elämä meni hetken paremmin mutta nyt  taas oon täällä. Pohjalla.

Tänään olis ollu terapia mut mä jätin menemättä koska en heränny taaskaan

Mun elämä on jotenki ihan tyhjää. Tyhjää tyhjää.
Oon tyhjä sisältä, mun kuori näkyy vaan ulospäin.

Alotin tänää kymmenen päivän paaston ja mä aion onnistua. Eka päivä takana eikä tunnu missään. Oksettaa mutta kaikki menee ohi enkä mä tunne enää nälkääkään parin päivän päästä.

Oon makoillu vaan koko viikon enkä oo tehny mitään, en oo käyny ees pihalla ja nää seinät kaatuu päälle, mä en saa itteeni taaskaan ylös elämään
en jaksa nousta sängystä en jaksa liikkua en jaksa syyä en jaksa tehä mitää en jaksa elää

Mun sisko näki tänään sitä terkkaria jonka kans kävin juttelee koko yläasteen ajan. Se oli kysyny et mitä mulle kuuluu ja sisko oli kertonu et oon ollu tammikuun alusta sairaslomalla. R oli kertonu et se on ajatellu mua paljon ja miettiny et miten mulla menee nykyään.. se oli niin ihana ihminen, mä haluisin joskus taas nähä sitä ja jutella sen kans.

En oo saanu taaskaan nukuttua ja mun pää meinaa räjähtää tästä kaikesta.
Mun on vaan niin paha olla. NIIN PAHA OLLA

Maanantaina ois lääkäri taas jos oon enää hengissä sillon

Mä en jaksaisi enää. Oikeesti.

Mä vihaan itteeni niin paljon etten enää jaksa näitä ajatuksia enkä mitään muuta. Haluun näistä läskeistä eroon just nyt. Mä aion päästä siihen tavotteeseen. Mä PÄÄSEN siihen. Mä kuolen vaikka nälkään mutta mä en aio luovuttaa.

every calorie is a war

Mä käyn mun sisällä kokoajan pientä sotaa.
Syödäkö vai eikö syödä?

Mun elämä koostuu kaloreista, oksentamisesta, liikkumisesta, ahdistuksesta ahdistuksesta ahdistuksesta, pienenevistä numeroista. Onko se elämää? En tiedä. Ei mulla ole ollut elämää aikoihin.

Syömishäiriö on vallannut mut ihan kokonaan. Se on levinnyt kaikkialle. Siitä on tullut iso ja paha mörkö. Vaikka ehkä välillä haluaisinkin päästä siitä kokonaan eroon, se ei enää onnistu. Vaikka yrittämällä yrittäisin ravistella sitä pois, se pysyy.

Mä saan voimia jatkaa laihdutusta niistä kommenteista.

"Sä oot laihtunut, mä nään sen sun jaloista"


Terapeutille sanoin painavani x verran ja hän ei uskonut mua. "Mun mielestä sä näytät kyllä pienemmältä."

Mulla tulee palava halu näyttää että mä voin olla vieläkin parempi. Okei, mä en tiedä olenko se minä joka haluaa, vai onko se sairaus. Sairaus on jokatapauksessa iso osa mua niin sanotaan että mäkin haluan niin.

Laihdutus on tällähetkellä mun elämän sisältö. Mä pysyn hengissä vähän aikaa vaikka tapankin itseä sisältä.

Iskä joka aamu sanoo ne samat sanat. "Tulehan syömään aamupalaa"

Joka ikinen aamu mä jätän aamupalan välistä. Ja kaikki muutkin ruuat. Se saa mun oloni voittajaksi.

Tänään taas päätin paastota seuraavat 48 tuntia. Ehkä viisikymmentäkaksi. Tai kokonaiset kolme vuorokautta.

Mä en tahtoisi elää enää, koska tässä ei ole mitään järkeä. Mun elämä on ihan ylösalaisin. Mun ajatukset ja mieliala pomppii ylösalaisin. Mikään asia ei ole enää turvallista.

Kohta on kesä ja mä en halua kesää. Mä en halua, en halua en halua. Miksi mä en voi kuolla? Kertokaa mulle, miksi mä en saa tehdä sitä? Miksi mua yritetään estää? Miksi?

Disappear

Paastoa takana 32 tuntia ja risat, olo ei oo kummonen. Vähän heikko. Tai tosi heikko olo, sikspä yritänkin olla tekemättä mitään ylimäärästä. En siis oo syöny mitään enkä juonutkaan kun pari kuppia kahvia. En tiedä tän paaston määränpäätä ja loppumisajankohtaa. Niin kauan kun pystyn.

Aamulla tuntu siltä että ei millään riitä voimat sängystä ylös nousemiseen. Jossain vaiheessa mä kuitenkin sit nousin ylös.

Tästä tulee niin vaikea kuukausi. Mä päätin että 30 päivässä tippuu 9 kiloa. Se myös sitten lähtee. Oon vaikka kokonaan syömättä, jos se sen vaatii. Mä en vaan kestä enää. Mun ainut tavote on vaan laihtua, laihtua laihtua ja laihtua. Keinolla millä hyvänsä. Tosin se 9 kiloa ei ole edes lopullinen tavoite. Sit vielä laihdutan 3-5 kg. Mä vielä tavoitan sen täydellisyyden.

Mulla on vaan niin paha olo että voisin vaikka itkeä kokoajan.

Eilen pohdiskelin, että jos hitaasti olen tappamassa itseäni syömättömyydellä ja juomattomuudella, olis ihan sama juosta nopeesti junan alle. Kävis nopeemmin. Sit oisin poissa täältä.

Mä en osaa pukee tätä mun oloa sanoiksi. Enkä luultavasti pysty huomennakaan puhumaan terapeutille mitään. Koska mä en osaa. Ne sanat ei tuu mun suusta vaikka kuinka haluaisin. Mä yritän vihjata jotain sen suuntaista, mutta loppujenlopuks kaikki päätyy siihen, että me jutellaan tunti jostain ihan merkityksettömästä asiasta. Koska mulla ei ole enää sanoja.

Kirjoittaminenkin onnistuis paremmin, mutta nyt sekään ei onnistu.
Mä en tiedä heräänkö huomisaamuna ollenkaan.

When the best part of your day is sleeping, cause nothing can hurt you when your asleep

Pakko purkaa tätä oloa johonkin.

Mulla on niin sietämättömän paha olo ja tää kaikki kasvaa mun pään sisällä ihan äärettömäksi.
Kuolema.Kuolema.Kuolema. Ainut vaihtoehto. Mä en nää muuta.

En jaksa enää. En vaan jaksa, oon niin lopussa.
Tänään oon syönyt niiiiin liikaa yli kalorirajan ja olo on sen mukanen. Pakko viiltää, en sentään oksentanut.

Mä haluan paeta itteäni johonkin, edes pieneksi hetkeksi

Mitä mä edes kirjotan? mä olen hukassa itseni kanssa. Nyt on niin itsetuhonen olo kyllä että pelkään olevani vaaraks itelleni tässä mielentilassa, vaikka toisaalta ihan sama.

Miks mä oon tällanen? MiKSIMIKSI MIKSI? mä haluan vastauksen.

Huomenna pakko paastota, en tahalleenkaan juo mitään muuta kun kahvia, mä tiedän että se kuivattaa mutta ihan sama kaikki on muutenkin päin honkia.

Terapeutti pyysi mua juomaan edes litran päivässä vettä,
Että olisin edes vähän parempivointinen seuraavalla kerralla.
Taaskaan en osannut puhuu oikeista asioista, puhuin ihan kaikkea muuta asioiden vierestä, en vaan saanu sanotuksi sitä että voisin vaikka tappaa itseni loman aikana

Sitä seuraavaa kertaa ei toivottavasti koskaan tule.

pain, go away

Oon ollu viime päivinä todella todella ahdistunut. En osaa oikeen kuvailla tätä oloa, enkä tiiä mistään mitään. En voi edes luvata kellekkään että jaksanko pysyä hengissä enää.

Oon taas oksentanut viimepäivinä muutaman kerran, epätoivosesti paastoillut ja ollut juomatta ja litkinyt kahvia.. Mun elimistö on ihan hälytystilassa ja mahakipuja ja turvotusta ja nestehukan oireita on joka päivä. Välillä taju meinaa lähteä, mutta mä niin epätoivosesti haluan laihtua, että en voi lopettaa mitään.

Tänään aloitin abc-dieetin, toivottavasti saisin sillä jotain tulosta. 

Kirjotin terapeutille kirjeen, se ei osannut sanoo siitä mitään, oli aika karua tekstiä kuulemma. Se aiko lukee sen vielä tarkemmin ja huomenna jutellaan siitä.

Paha olo piinaa mua kokoajan, tahtoisin kuolla heti. Tälläkin hetkellä oikeestaan sellanen fiilis että voisin vaikka tappaa itseni. Miksi en? Tuntuu siltä.

Mulla on muutama erilainen itsemurhasuunnitelma, mutta en tiedä mitä niistä käyttäisi vai käyttäsinkö mitään.

Joo, oon viiltänyt taas muutaman kerran, oksentanut, paastonnut, itkenyt, huutanut, vihannut itseäni, kirjottanut miljoona haukkumasanaa itsestäni, miettinyt menneitä, murehtinut tulevia.

Tää olo on ollut tosi paha jo tosi pitkään, sairasloman aikana kaikki on pahentunut entisestään, mä oon ihan epätoivonen. 

Mustimpina hetkinä vahingossa laitan terapeutille jotain viestiä. Niinkuin taas eilen. Laitoin viestiä, että en varmaan jaksa perjantaina tulla terapiaan. Sain vastaukseksi tänään aamulla tällaisen viestin:

"Sitä suuremmalla syyllä pitäisi tulla. Pitäisikö oikeasti miettiä ihan psykiatrian päivystystä tai jo tänään yhteispäivystyksen kautta illalla lähetettä osastolle? Voisin jutella sun äidin kanssa, jos annat luvan."

No, mutta kotona ollaan vielä toistaiseksi. En tiedä. Ei tää parempaankaan suuntaan oo mennyt. Pelkään itseäni ja omaa käytöstä, pelottaa että naksahtaa päässä lopullisesti.

Oon nukkunut niin vähän, sekin tekee mut hulluksi. yks päivä nukahdin aamulla puoli seitsämältä. Olin niin epätoivonen sillon yöllä, että teki mieli hakata päätä seinään kun uni ei tullut.

Eilen otin siskon melatoniinia, 3 mg ja vetäsin muutaman pillerin. Siinä luki, että yks kerrallaan, mutta ihan sama. Nukahin joskus puolen yön aikaan ja oon ollut ihan kuolemanväsynyt koko päivän, nukuin tunnin pari aina siellä täällä mutta nyt ei enää väsytä paskaakaan.

Ei vitsi millasta tää elämä on. MÄ EN JAKSA. oon niiiiiiiiin väsynyt, mun voimat on niin lopussa. En j a k s a e n ä ä e l ä ä p ä i v ä ä k ä ä n , o n k o m u n p a k k o j a k s a a s e u r a a v a a n p ä i v ä än j o s e n t a h d o ? 

Tulispa joku ja tappais mut 

Mä en tiedä missä oon, mä en tiedä mitä teen

Mulla on tosi sekavat fiilikset. Oon ihan sekaisin tästä kaikesta. Mä en oikein tiedä missä mennään. Voimat on toisaalta ihan lopussa, ja voisin jumittaa sängyn pohjalle ikuisuudeksi. Ruokahalu on kadonnut jonnekin kauas, paastosin ihan tarkoituksettomasti yli 24 tuntia. Yöllä en taaskaan nukkunut.

Perjantaina terapiassa tehtiin ahdistus-masennus- taulukko. Se taulukko on neljälle päivälle, ja sarakkeita on joka tunnilta. Mun pitää kirjottaa lyhyesti ja rehellisesti, mitä oon tehnyt, ja arvioida asteikolla 0-100, kuinka paljon ahdistaa ja masentaa. Kieltämättä, nää päivät on ollu pelkkää ahdistusmasennusta ja itkua ja halua kuolla.

Mä oon niin maassa etten jaksa enää elää tätä elämää. En jaksa ajatella elämää edes tuntia eteenpäin. Oon tässä ja nyt ja toivon samalla, etten olisi enää seuraavassa hetkessä täällä.

Äiti on jotenkin tosi huolissaan ja kyselee kokoajan jotain. Äiti tuli kertomaan,  että se on sen tapa välittää. Äiti kysy multa, että oonko enää siinä kunnossa, että pärjään kotona, koska ei syöminenkään onnistu. En mä tiedä. Mä yritän selviytyä joka hetkestä. Mä haluan taistella tän pahan olon jonnekin kauas.

Roikun tässä elämässä niin ohuiden lankojen varassa. Yksi pienikään rasahdus, niin langat ovat poikki ja kuolema odottaa oman käden kautta.

Ehkä tällä mielentilalla ei kannata paljon kirjottaa, mutta en mä muutakaan voi.

Ystävien ja kavereiden kanssa ei mee hyvin. Mä voin menettää kaikki tällä menolla. Yks kaikkein pahin mun peloista, jäädä yksin, voi olla jo hyvin lähellä. Tällähetkellä oikeestaan tunnen oloni maailman yksinäisimmäksi. Mä oon verhoutunut jonnekkin syvään mustaan suohon. Haluisin itkeä vaan niitä katkeransuloisia tuskankyyneleitä tästä kaikesta, mutta en edes kykene siihen. Jos sä luet tätä, haluun sanoa, että oon pahoillani. Oon niin pahoillani tästä kaikesta. Mä en tiedä edes mitä tehdä.

Haluaisin sanoa, että elämä jatkuu ja elämä kuljettaa, mutta musta tuntuu ettei mun elämä tällä menolla kauaa jatku. Mä en pääse tästä enää ylös. Joku paholainen huutaa kuolemaa. Kuole, kuole kuole pois.

Miksi kaikki ei voisi olla niinkuin ennenkin?

Mun elämän pienimmätkin palaset ovat tippumassa tyhjyyteen. Niin. Tehtyä ei saa tekemättömäksi.