I'm tired of

ÄÄÄH mua ärsyttää. Saan kohta jonku kohtauksen.
Haluan olla yksin, mut täällä on talo täynnä porukkaa. En jaksa en jaksa en jaksa.
Yhestä pienestä vastoinkäymisestä romahtaa ihan kaikki. Mä vihaan tätä elämää.. en vaan jaksa.
Ahistaa tää kroppa, ahistaa syömiset, ahistaa läskit, ahistaa ihan kaikki.. enää vähä yli kuukausi ja koulut alkaa. Sit tulee syksy ja talvi ja pimeetä. Hyi. Mä haluan kuolla ennen sitä. Mua ahistaa pienikin ajatus kylmästä ja pimeestä talvesta. Mä tiiän, etten mä selviä.
Huomenna mä alotan tiukan kuurin. Mulla on pitkä lista kiellettyjä ruokia, mutta pieni määrä ruokaa, jotka ovat sallittuja. Mun on ihan pakkopakkopakko. Mä kidutan itseäni. Mä paastoan. en vaan jaksa enää.
Haluan vaan itkeä ja vajota jonnekki. En halua nähä ihmisiä. Oon liian iso. Oon vieläkin nii iso. Läski. Paska.
Aattelin kokeilla nesteenpoistajia. Mä ostan tsemppivaatteen, joka on niin pieni etten mahu viereenkään. Mä paastoan ja juoksen. Mä teen ihan mitä vaan. Pilaan terveyden. Ihan sama. Mitä vaan. Kunhan mä olen kesän lopussa laihtunut. Paljon.

Tears in the eyes

Mä en tiedä mikä mulla on. Kello on puoli kolme yöllä, mut mä en voi nukkua. Oon itkeny kohta kaks tuntia, enkä pysty lopettamaa.
Mulla on KAUHEAN yksinäinen olo. Tulispa joku, ja sanois, että kyllä me selvitään tästä. Musta tuntuu, että en ihan oikeesti jaksa enää. Mä en löydä syitä siihen, miksi mun pitäis elää. Mä haluan tappaa itseni.
Mulla on paha olo. Musta tuntuu, että mä kohta teen itselleni jotain. Ahdistus on jotain sietämätöntä. Mä haluan hypätä ikkunasta. Tai viiltää ranteet auki. Mä haluan viiltää jalat ja kädet täyteen syviä viiltoja.
Ihan oikeesti. Mä en selviä.
Älkää huoliko. En mä enää kauaa elä. Lähden pois, en halua vaivata muita enempää. Mä en ole vielä varma, miten mä teen sen, mutta ei ole muuta vaihtoehtoa. Oon pahoillani. Mä tiesin, että tuun häviämään tän taistelun. Maailma on liian kova paikka mulle. Eläkää te hyvä elämä.
Mä en vaan jaksa enää.

skinny dream

Tänään se psykologi taas soitti. Se soitti mulle kahdesti, mutta mä en vastannut. Mä varalta vein äitin puhelimen piiloon, jos se soittais sille. No se soitti siihenkin, mutta mä laitoin luurin korvaan sille. Sitten se lähetti mulle viestiä, mutta en vastannut siihenkään.

Miksei se jätä mua rauhaan? En mä tarvi ketään psykologia.

Oon lenkkeilly viime aikoina aika paljon. Mun jalat ei kestä juoksemista, mutta mä juoksen silti. Mun on pakko. Mua ei paskaakaan kiinnostais juosta. Itseasiassa mä vihaan juoksemista. Mutta ääni pään sisällä pakottaa mut juoksemaan. Jos juoksen kuus kilometriä, niin mulla tulee huono omatunto. Koska mä oisin voinut juosta enemmänkin. Tai mun olisi pitänyt jaksaa juosta enemmänkin. Mä olen läski paska. Saastanen lihava, joka ei jaksa juosta kuutta kilometriä enempää.

Mua pelottaa ensi syksy. Mä menen opiskelemaan lähihoitajaksi. Mutta mua pelottaa ne ruokailut. Mua pelottaa muut ihmiset siellä. Mun on pakko kiristää tahtia tän laihdutuksen suhteen. Haluan näyttää hyvältä syksyllä.

 Mun pitää juosta pidempiä lenkkejä, ja mun pitää vähentää syömistä. Mun pitää kieltää itseltäni ruokia, ja keksiä rangaisituksia, jos sorrun syömään sitä kiellettyä ruokaa. Mun pitää paastota useammin. Mun pitää tehdä lihaskuntoa.

Miksi se on vaan niin  vaikeeta laihduttaa terveellisesti? Mä laihdutan sitten vähän sairaammilla keinoilla. Mikään muu ei tehoa. On läskit niin lujassa, ettei lähde terveellisellä laihduttamisella.
Mä en oikeastaan itseasiassa koskaan ole laihduttanut terveellisesti. Mutta en edes haluaisi. Mulle sopii paljon paremmin paastoaminen ja lenkkeily. Mä tekisin ihan mitä vaan, että olisin täydellisen laiha.
Mun mielestä luissa on jotain kiehtovaa.
Ja se kontrolli. On edes jotain, jota voi kontrolloida. Edes jotain, jossa mä voin olla hyvä.

helpless

Mä olen kyllästynyt tähän paskaan. Vaikka mä olen kovasti yrittänyt rakentaa itselleni kovan kuoren, joka kestää minkä vaan, ei mikään auta. Mä olen epäonnistunut. Mä luulin, että mä pystyisin sietämään loukkaavia kommentteja ulkonäöstäni, kun siedän kaikkea muutakin. Mutta ei. Se vaan sattuu niin niin niin paljon. Pienimmätkin itsetunnon jäänteet murentuvat sillä hetkellä.

Mä tiedän, että mun pikkusisko haluaa aiheuttaa mulle vaan pahaa oloa. Tahallisesti. Se tietää, kuinka paljon mua loukkaa ne kaikki kommentit. Mä en voi unohtaa yhtäkään niistä. Mä väitän sille, ettei sen kommentit kiinnosta mua paskaakaan. Mä en välitä. Mutta silti ne porautuu syvälle itsetuntooni.

Mä en oikeasti enää jaksa. Mä en jaksa kuunnella päivästä toiseen niitä kommentteja.

Läski sika, menisit kauneusleikkaukseen.

Laihuta vähän, läskiperse! 

Sun reidet on kamalan paksut! 

Kylläpäs sulle ruoka maistuu..

Kyllä mä tiedän, että olen ansainnut ne. Sehän puhuu vaan totta. Kyllä mä todellakin yritän laihduttaa, mutta enpäs koskaan tunnu kelpaavan pikkusiskolleni. Se kokoajan keksii jotain uutta mistä kiusoitella. 

Mä kuulen toiselta siskolta täysin päinvastaista palautetta. Se katsoo mua, ja sanoo, että olen laihtunut. Sitten se alkaa selittämään jostain anoreksiasta. Kuinka rumia ihmiset ovat, jos he ovat pelkkää luuta ja nahkaa. Voi että mä vihaan tollasta. Onkohan sillä silmissä jotain vikaa? Kyllä mä tiedostan, että mä olen iso. Liian iso. Mun ei kuulemma sen mukaan kestäsis yhtään laihtua.

Hetkinen? Toisen siskon mukaan olen läskiperse, ja toisen mielestä olen ruman näköinen, jos vielä laihdun. Mutta mä uskon peiliin. Se kertoo rehellisen mielipiteen. Joka peilin mukaan mä olen vielä aivan liian lihava. Matkaa on vielä vaikka kuin paljon. Mulla on päätösvalta. Aion olla kaikkein pienin. Haluan, että mun pikkusisko on kateellinen mulle. Kohta se ei enää voi sanoa mua läskiperseeksi. Mä laihdutan niin kauan, että olen näkymätön.

Leave me alone

Päivät on vaa sujahellu ohi, enkä oo ees saanu mitään aikaiseksi. Niin. Tosiaan se psykoligikäynti jäi väliin. Se soitti meidän äitille, ja äiti anto mun puhelinnumeron sille. Äiti kerto mulle, että se soittaa mulle seuraavana päivänä. No, mä pistin puhelimeni äänettömälle. Mä en jaksa puhua sen akan kanssa. Se tosiaan oli sitten soittanut mulle. Useamman kerran.
Tietenkin äiti sai tietää asiasta. Asiasta seurasi huutoa,huutoa ja vielä kerran huutoa. Mä yritin kertoo äitille, etten ole mitenkään avun tarpeessa. Äiti taas huusi mulle siitä, että niitä aikoja on muutenkin aika niukasti, ja että muut kärsii, kun en osaa ottaa apua vastaan. No voi halvattu sentään. En ensinnäkään tajua.Miksi ihmeessä mun pitäisi ottaa apu vastaan? Mihin mä apua tarvitsen? Mulla ei ole mitään hätää.
Lopuksi lähetin psykologille viestin. Kirjoitin näin:
Mä en ole avun tarpeessa. Selviän yksin ihan mainiosti.
Miksi mä kuluttaisin aikaa menemällä jollekkin psykologille? Ei siitä ole kuitenkaan mitään apua. Mä annan mun ajan jollekkin toiselle, joka varmasti tarvii sitä enemmän kuin mä.

useless

Huomenna tosiaan ois se psykologi, minne mä en aio mennä. Vähän pelottaa seuraukset. No, ei siitä kuitenkaan mitään tapahu. Kai? Korkeintaan antaa uuden ajan. Mutta en mee sinnekkään.

Syömiset ahdistaa taas ihan sikana. Tänään oli mässäilypäivä, mutta maanantai meni hyvin. Huomenna taas sitten normaaliin kaavaan. Painon pitäis pikkuhiljaa alkaa tippua.. Syksyllä mä oon sitten pienempi. 

Lenkkeily on nyt jääny vähemmälle, koska jalat reistailee. Mulla on polvessa kauheita nivelkipuja ja kummassakin nilkassa jotain rasituskipua. Käveleminenkin sattuu, mutta toivottavasti tää tästä parantuu. Mä haluan pian päästä kuluttamaan kaloreita. Haluan juoksemaan. Ihan mitä vaan, kunhan kalorit kuluu.

Päässä äänet huutelee, että jos mä syön vaikka 140kcal, niin mun pitää liikkua sen edestä. Mun pitää heti kuluttaa ne kalorit. Mielummin vähän sen ylikin. Jos mä kuuntelen ääniä, ja tottelen niitä, niin sillon ne jättää mut rauhaan. Mutta jos mä yritän harata vastaan, ne ei lopeta huutamista. Ahdistus vaan kasvaa ja kasvaa sisälläni. Ahdistus ei pääse niin sietämättömäksi, jos kuuntelen syömismörön ääniä.

Ennen mä jollain tapaa yritin hangata vastaan ja tapella syömismörköä. Yritin vaimentaa sen, mutta vihdoin tulin siihen tulokseen, etten mä koskaan voi hiljentää sitä. Jos mä en tottele sitä, niin silloin se vasta mulle huutaakin. Nyt mä olen antautunut sille. Annoin sille luovutusvoiton. Se on kuitenkin vahvempi kuin  mä. En mä voi tehdä asialle mitään.

Ajattelen ruokaa kokoajan. Mun tekee mieli syödä kaikkea. Mutta mä kiellän ruuan ajattelun itseltäni. Ei tällainen läski saa edes ajatella ruokaa. Hyi että. Jos sä syöt, susta ei koskaan tule kaunista ja laihaa.

Mä oon muuten huomannu, että mulla lähtee hiuksia vähän päästä. Niitä on jokapaikassa. En mä halua, että mun hiukset ohentuu.. Ne ei muutenkaan ole kovin kummoiset. Mutta jos mä pääsen mun tavoitepainoon, ei muulla ole väliä. Mä olen siihen asti sokea kaikelle muulle.

questions

Viime aikoina mä olen oikeasti miettinyt.

Jäädäkö vai eikö jäädä?
Sairas- vai normaali elämä?
Jatkanko tätä, vai päätänkö normaalisoitua?
Päätänkö ottaa avun vastaan?
Haluanko mä todella olla tällainen lihava norsu?

Mä olen tullut siihen tulokseen, että mä aion jatkaa. Mä haluan saavuttaa tavoitepainoni. Mä haluan olla pieni. Ja laiha. Edes kerran elämässäni.

Aattelin jättää sen psykologikäynnin väliin. Mä en tartte apuu. Mä selviän kyllä ihan mainiosti. Laihdutan vaan muutaman kilon. Ja sitten lopetan. Vaikka sisimmässäni tiedän, ettei muutama kilo riitä mulle.
Mutta mitä sitten. Jos pitää laihduttaa muutama kilo enemmän, niin sitten mä laihdutan.

Mä oon joskus sanonu, että laihdutan vain itseni takia. Mutta mä olen huomannut, ettei se mene ihan niin. Tajusin tässä aika vasta, että yksi syy siihen, miksi haluan palavasti olla pieni ja laiha, on se että haluan näyttää pikkusiskolleni pystyväni siihen. Mutta mulla on myös monta muuta painavaa syytä. Mutta mä tahdon, että ihmiset muistavat mut sellaisena pienenä. Kadehdittavan laihana.

En oikeestaan tiedä että miksi, mutta mä vaan haluan. Syksyyn mennessä mä laihdutan niin, etten näytä enää tältä. Aion tehdä työtä sen eteen.