skinny dream

Tänään se psykologi taas soitti. Se soitti mulle kahdesti, mutta mä en vastannut. Mä varalta vein äitin puhelimen piiloon, jos se soittais sille. No se soitti siihenkin, mutta mä laitoin luurin korvaan sille. Sitten se lähetti mulle viestiä, mutta en vastannut siihenkään.

Miksei se jätä mua rauhaan? En mä tarvi ketään psykologia.

Oon lenkkeilly viime aikoina aika paljon. Mun jalat ei kestä juoksemista, mutta mä juoksen silti. Mun on pakko. Mua ei paskaakaan kiinnostais juosta. Itseasiassa mä vihaan juoksemista. Mutta ääni pään sisällä pakottaa mut juoksemaan. Jos juoksen kuus kilometriä, niin mulla tulee huono omatunto. Koska mä oisin voinut juosta enemmänkin. Tai mun olisi pitänyt jaksaa juosta enemmänkin. Mä olen läski paska. Saastanen lihava, joka ei jaksa juosta kuutta kilometriä enempää.

Mua pelottaa ensi syksy. Mä menen opiskelemaan lähihoitajaksi. Mutta mua pelottaa ne ruokailut. Mua pelottaa muut ihmiset siellä. Mun on pakko kiristää tahtia tän laihdutuksen suhteen. Haluan näyttää hyvältä syksyllä.

 Mun pitää juosta pidempiä lenkkejä, ja mun pitää vähentää syömistä. Mun pitää kieltää itseltäni ruokia, ja keksiä rangaisituksia, jos sorrun syömään sitä kiellettyä ruokaa. Mun pitää paastota useammin. Mun pitää tehdä lihaskuntoa.

Miksi se on vaan niin  vaikeeta laihduttaa terveellisesti? Mä laihdutan sitten vähän sairaammilla keinoilla. Mikään muu ei tehoa. On läskit niin lujassa, ettei lähde terveellisellä laihduttamisella.
Mä en oikeastaan itseasiassa koskaan ole laihduttanut terveellisesti. Mutta en edes haluaisi. Mulle sopii paljon paremmin paastoaminen ja lenkkeily. Mä tekisin ihan mitä vaan, että olisin täydellisen laiha.
Mun mielestä luissa on jotain kiehtovaa.
Ja se kontrolli. On edes jotain, jota voi kontrolloida. Edes jotain, jossa mä voin olla hyvä.