Hello may!

Eli siis. Olin lomalla osastolta keskiviikosta maanantai-aamuun. Kotona oli välillä tosi vaikeeta, mikä oli ihan odotettavissakin. En tehny mitään ihmeellistä mutta näin mun sulosta kummityttöä. Vauvaterapiaa. Syömisten suhteen meni kaikin puolin ihan ok vaikka välillä tuliki oksennettua. Suurin osa ruuista kuitenki pysy sisällä. Söin jopa vappumunkkia ja simaakin maistoin! Tänään oli aamusta jostain syystä tosi paska fiilis ja kaikki masensi. Aamupala  oli ihan superhypervaikee syödä. Tässä päivän mittaan oon kuitenkin piristyny.

Mulla oli aamupäivällä perhepalaveri. Se meni hyvin, en edes itkeny. Puhuttiin vähän jatkosta ja tästä nykyhetkestä, mitä hoitoon sisältyy ja muuta sellasta. Tän viikonlopun oon osastolla vaikka sunnuntaina onki äitienpäivä. Synttärit lähestyy hurjaa vauhtia. Tänään tasan viikko täysikäsyyteen. Hui. Tosin ei se paljoa muuta tän hetkistä tilannetta, paitsi pitää alkaa maksamaan sairaalamaksuja. Synttäriviikon sunnuntaina lähen siskon kanssa reissuun jos kaikki menee hyvin. Se johtuu musta itsestä suurimmilta osin joten yritän tsempata ettei sinne lähtö peruunnu. Se ois aika iso pettymys. Mutta yritän selvitä päivä kerrallaan sen kummemmin tulevaisuutta murehtimatta.

Tuntuu että aika menee oikeesti niin nopeesti. Ihan vasta `vietin` vuoden vaihtumista osastolla ja nyt eletään jo toukokuuta. Tasan vuosi sitten taaksepäin olin aikalaillla samassa tilanteessa kun nytkin lukuunottamatta sitä että nyt oon osastolla ja saan oikeesti apua. Pienin askelin edetään ja tietenki tää on vähän tällasta vuoristorataa. Mutta syksystä oon edennyt sen verran että jopa minäkin huomaan sen. Vaikka toisinaan tuntuu siltä että ei tästä suosta ikinä nousta, niin silti jaksan uskoa että mullakin on elämä vielä edessä.

Loppuun vielä kuva viikonlopulta. Hyvää toukokuuta kaikille!

Vähän kuulumisia

Joo. En tosiaan oo kirjotellu pitkiiiin aikoihin. Tässä aloin miettimään että mitä teen tän mun blogin kanssa. Voisin herätellä tän henkiin, jospa mulla olis nyt vähän enemmän voimia kirjoitella.  Mutta siis. Viime kirjoituksesta tosiaan on kulunut varmaan yli puoli vuotta. Siinä välissä on tapahtunut ihan hirveesti kaikkea. Mutta aloitetaan jostakin.

Eli sillon lokakuun ja marraskuun vaihteessa mulla alko menemään niin huonosti etten ollut ees turvassa kotona. Lähetin jossain tosi sekavassa mielentilassa terapeutille viestin että mun voimat alkaa olla tosiaankin iha loppumetreillä. M huolestu siitä viestistä niin paljon että mulle varattiin kiireellinen lääkäriaika että sit katotaan mitä mun kans tehdään. Mulla oli se lääkäriaika sit 17. Marraskuuta. Siellä oli meidän perhetyöntekijä, äiti, terapeutti ja se lääkäri. En oikeesti osannu sanoa, että oonko viikon päästä hengissä. Tai ees seuraavana päivänä. Lääkäri tuli sit siihen tulokseen että mun paikka on osastolla. Menin sinne vapaaehtosesti, en olisi halunnu siihen mitään ylimäärästä ambulanssihässäkkää. Käytiin mutka kotona ja otin jotain tavaroita mukaan, en yhtään tienny kuin pitkään siellä oisin. Mentiin sit päivystyksen kautta sinne ja mutta otettiin sisään osastolle.

Oikeestaan siitä asti oon ollu eri osastoilla, välillä pari viikkoa kotona ja sitä taas seuraavaan paikkaan. Tällä hetkellä oon avo-osastolla kokopäiväsenä potilaana. Takana on helmikuuhun asti jaksoja kahella eri suljetulla osastolla, ja helmikuun puolivälin jälkeen alotin täällä päiväpotilaana ja siitä vähän ajan päästä siirryin tänne kokopäiväseksi.

Sillon ensimmäisellä osastojaksolla mulle diagnosoitiin vaikea masennus ilman psykoosia, ja sitä muilta osastolta diagnooseina on tullu ahdistuneisuushäiriö ja syömishäiriö. Tällä hetkellä syön mielialalääkkeitä ja sit illalla menee lääkkeet et saan nukuttua. Mulla on nyt käytössä ateriasuunnitelma joka on mun mielestä tosi iso. Oon pikkuhiljaa opetellut syömistä uudelleen tuettuna. Punnitukset on tällä hetkellä kolmesti viikossa. Paino on tippunu viime syksystä 12 kiloa, ja syömishäiriö on edelleen aika vahvasti kiinni mussa.

Viimeiset puol vuotta on ollu mun elämässä vaikeinta aikaa. Tällä hetkellä yritän kuntoutua. Matka on pitkä ja takapakkeja tulee ihan kokoajan mutta kai tässä ollaan vähän eteenpäin menty. Ajatukset tulevaisuudesta on kauhunsekaset, enkä uskalla edes ajatella elämää kovin pitkälle eteenpäin. Siitä on kohta vuosi ja neljä kuukautta ku jäin sairaslomalle. Ja oon siis sairaslomalla edelleen. Mutta just nyt yritän keskittyä selviämään jokaisesta päivästä, sen kummemmin tulevaisuuden suunnitelmia miettimättä. Sen aika tulee sit kun oon siinä kunnossa.

On tässä ollu jotain hyvääkin, oon saanut eri osastoilta oikeesti hyviä ystäviä. Sellaset ihmiset jotka on kokenu tosi samanlaisia asioita kun itekki oon. On jotenki tosi helppoa puhua asioista, ku ei tarvi niin monen mutkan kautta selittää.

Tosiaan, tasan kahden viikon päästä on edessä täysikäsyys. Mä oikeesti täytän 18 vuotta. Se tuo enemmän vastuuta, joka ahistaa mua. Mutta kai se on ihan normaalia. Ois helppoa olla pieni lapsi, ei tarvis huolehtia mistään.

Kerrotaan vähän tämänhetkisestä fiiliksestä. Tänään mieliala on ollu tosi vaihteleva. Osasto menee torstaina sulkuun koska vappu, mutta sain luvan lähtee kotiin jo huomenna jos asiat menee hyvin. Vähän pelottaa että miten selviää. Mutta se on vaan muutama päivä. Maanantaina osasto sit aukeaa taas. Pitää yrittää syödä joten kuten. Tilan jo valmiiksi että ateriasuunnitelma n noudattaminen kotona on ihan kamalan vaikeeta. Senkin tilan, että mulla tippuu aina kotilomilla paino. Mutta yritän selvitä kunnialla.. Viimeksi osastosulun aikaan olin huonommassa kunnossa ja en päässyt kotiin. Jouduin mennä viikoksi suljetulle, ja sitä ku vointi oli vähän parempi niin sain tulla tänne takas.

Kesä on tulossa taas. Edelleen hengissä. Piti vaan tulla ilmottelemaan itestäni. Hyvää kevättä kaikille! Ehkä vastedes kirjottelen useammin :)

anteeksi

mulla on niin paha olo. Mä haluan tehdä itelleni jotain, oon niin läski sika. Peruin tänkin viikon psykologiajan.
En jaksa tätä elämää. Miks mä en osaa nauttii mistään? Tunnen kokoajan pelkkää ahdistusta? Miks asiat, jotka ennen on tuottanu mulle iloa ahdistaa mua niin paljon? mikä  mua riivaa?!
Joo. Tällä hetkellä istun junassa. Matkalla kohti kotia. Kaikki ihmiset näkee miten ruma ja lihava oon. Mä haluun äkkiä kotiin että saan hautautua mun omaan ihanaan sänkyyn itkemään mun paskaa elämää.
Anteeksi. Mä vaan haluan pois. Niin pian..
Huomenna paastoan. Ja lauantaina. Mua ei voi estää kukaan. Ei äitikään. Mä en vaan syö mitään. Enkä juo. Ens viikolla syönättömyys on luultavasti helpompaa. Mun vaan täytyy pystyä tähän.
Täytyy varmaan jossain vaiheessa kertoo totuus psykologillekin. Kyllä, mä olen valehdellut sille. No onko siinä mitään järkeä? No ei.

Nobody knows

Mä en taaskaan oo kirjottanut. Mulla ei oo ollu voimia oikeen mihinkään ylimääräseen, ja päivät on menny yhdessä sumussa. Täällä mä vieläkin oon vaikken haluaisi.

Itseviha on aivan kamala ja ne äänet huutaa päässä vahvemmin mitä ikinä. Ahdistus syömisitä ja peilikuvasta. Mä en saa syödä, en saa juoda, en ansaitse tätä, oksettava, ruma, ällöttävä, läski läski läski läski.
Kuole pois, susta ei välitetä. Sulla ei ole mitään merkitystä. Oot turha ihminen, oot näkymätön muille. Oot ilmaa, kukaan ei tajuais edes sun poislähtöä. Ei kukaan. Vaikka ne sanoo että oot tärkee, se ei pidä paikkaansa. Sä et oo tärkee kenellekkään.

"Musta alkaa kokoajan tuntumaan enemmän siltä, että osasto olis se paras vaihtoehto. Musta tuntuu ettei nää asiat oo menny yhtään paremmaks."

Ne sanoo niin. Ne anto lääkettä mutta luin sivuvaikutuksista et se nostaa painoa. Mä mielummin kuolen kun lihon. Ne sano että kahden kuukauden päästä katotaan vaikuttaako lääke. Mutta mä en syö sitä. Ne anto mulle kaks kuukautta lisää aikaa kuolla.

Miksi kukaan ei tajua että mä en jaksa enää. MÄ EN JAKSA ENÄÄ.

En jaksa esittää normaalia. En jaksa enää pitää kulisseja yllä. Mä oon niin  hajalla. Rikki. Raunio.

Miks mun pitää elää? Miksi? mä en saa vastausta. Koska ei mun pidäkkään. Mä voisin tehdä sen. Kukaan ei vois estää mua. Mä en enää jaksa enkä osaa puhua. Mä karkaan takaovesta ja häviän elämälle. Mä en vaan jaksa taistella enää.

Miksi yhden hengen vaati se ennen kuin me muistettiin

Mä haluan kuolla. Kuolla pois äkkiä.

En kestä enää tätä elämää, en vaan jaksa enkä pysty enää tähän.

Mitä jos mä tappaisin itseni? Mitä jos en ole viikon päästä enää täällä?

Se paha olo vei mut. Mä tekisin mitä vaan että pääsen tästä pois. Mä pystyn jo koskettaa pohjaa, oon niin syvällä. Mä meen kohta sen pohjankin läpi. 

Mä en halua enää syödä mitään ikinä. Mä haluan tuntea vain nälkää ja kuolla siihen, kun mun keho lakkaa toimimasta koska se ei enää jaksa tätä rääkkiä.

Mitä mä edes teen täällä? Mä oon ihan ulkopuolella kaikesta. En elä elämää. Mä en tiedä mitä tää on. Ehkä jotain painajaista. Olisikin. 

Lääkäriaika ois pyöristettynä noin kolmen viikon päästä. En mitenkään jaksa ajatella elämää niin pitkälle. En jaksais enää sekuntiakaan enkä minuutin minuuttia. 

Miksi minä? Miks mä en vois olla tavallinen normaali nuori, joka kävis koulua, jolla olis sosiaalista elämää, kaikki olis hyvin, elämä ois ihanaa, olis poikaystävä ja kaikkea. Mulla ei oo mitään.

Ehkä mä en ansaitse yhtään mitään. Ehkä mua rangaistaan jostain. Ehkä mä kärsin koko elämäni. Toivottavasti ei enää kovin pitkän elämän.

Mä voisin juosta junan alle tai hukuttautua, tai mä voisin syödä kaikki lääkkeet tai sitten mä voisin vaan kadota metsään tai sitten mä hyppään katolta tai sillalta. Mitä vaan. 

Välittääköhän musta kukaan? 

Mä toivoisin että nää loputtomat kyyneleet huuhtoutuis ton loputtoman vesisateen mukana. Mä en kestä enää yhtään yötä niitä painajaisia, mä en kestä sitä ahistusta joka hukuttaa mut alleen. En kestä tätä toivotonta elämää, en kestä tätä kuulumattomuuden tunnetta. Mä en kuulu mihinkään. Musta ei ole ikinä mihinkään. 

Voinko mä vaan kuolla? Mikä mut pitää enää hengissä? Ei enää mikään. En mä tiedä. En vaan jaksa.

Sick of this shit

Äh, taas tullut niin pitkä tauko kirjottamisessa.

Mulla on voimat ihan lopussa, päivät menee maatessa sängyssä enkä jaksa enää edes nousta sängystä ylös. Oon yrittäny silti raahautua lenkille joka päivä. Tänään en jaksanut, oli yksinkertaisesti niin heikko olo.

Syömiset menee niin ja näin. En oo jaksanu kytätä kaloreita ihan kauheesti,mut yritän pitää syömiset niin minimissä ku mahollista.

Tää on oikeesti ihan paskaa. Mun elämässä ei oo mitään rytmiä, ainut asia joka kontrolloi mua on syömishäiriö. Masennus siinä sivussa.

Oon yöt päivät yövaatteissa koska en jaksa vaivautua vaihtamaan vaatteita. En jaksa käydä pihalla. En oikeasti edes muista millon viimeksi kävin suihkussa. Jos mä huomenna jaksaisin.. vaikka tiedänkin että huomenna on samanlainen päivä tai sitten vielä kauheampi.

Paino tippuu. Mä oon iloinen. Kukaan ei pysäytä mua koska mä itse päätän mitä mä teen vartalolleni.

Äiti on töissä seuraavat päivät, mä voin paastota kokoajan. Oon surullinen ja iloinen yhtäaikaa.

Kuinkahan kauan mä kestän tätä?

my thoughts are confused

Mä oikeasti haluaisin jaksaa kirjoitella teille useammin. Taas viime päivinä oon ollu tosi väsyny, tuntuu että voisin nukkua melkeen kokoajan. Ja untakin onneksi on nyt viimeaikoina ollut ihan riittävästi.Ehkä nää helteet imee musta mehut..

Voi kamala, kohta on taas syksy. Mua ahdistaa syksyt erityisen paljon. Ja loppukesä myös. Kokoajan on pimeempää ja taas kesä on ohi, seuraavan kerran on näin valoisaa ikuisuuksien päästä. Tää on niin väärin, kesä sujahtaa ohi aivan liian nopeeta ja talvi matelee niin hitaasti. En tiiä mitä tästä taas tulee.

Toinen asia minkä takia mua ahdistaa syksyllä niin paljon, on se, että kaikki palaa kouluun. Se muistuttaa mua kokoajan siitä, että kuinka heikko ja paska mä olen, kun en jaksa käydä koulua. Mua ihan oikeasti ahdistaa se että mä oon erilainen kun muut. Vaikka mä tiedän että monilla muillakin on samanlaisia ongelmia, mutta silti. Äiti sai taas kunnon raivarin kun sai tietää että yks nainen on yrittänyt tavotella mua mutta en oo vastannut sille. Koska mä en todellakaan uskalla.

Syömisistä en jaksa edes puhua. Joinain päivinä menee paremmin, toisina päivinä ei niin hyvin. Nyt helteillä mun ruokahalu katoaa jonnekin, enkä jaksa edes juoda. Mulla on tullut ihan järkyttäviä sydänkipuja ja eilen sen seurauksena sain paniikkikohtauksen. Mun rintaan sattu niin paljon että mä en voinut nousta istuma-asennosta ylös, kun yritin mennä makuulleen. Yleensä se kipu on helpottanut kun pääsen makuuasentoon. Mutta mua pelottaa että se on jotain vakavaa. Mutta en vaan uskalla mennä lääkäriin.

Ja tietenkin, kuten arvata saattaa, kun äiti sai tietää näistä mun kivuista, se oli ihan superhuolissaan. Se sano että mulle pitää heti varata lääkäriaika ja kattoo veriarvot mut ei, mä en halua, en uskalla. Ei se vaan käy. Sit se tietenkin alko kyttäilemään mun syömisiä ja oon yrittänyt syödä vähän enemmän ihan vaan sen takia että se unohtais taas katella mun perään. Vaa'alla en oo käynyt koska en uskalla. Huomista en voi paastota mutta ylihuomenna mä ajattelin taas paastota.

Maanantaina tosiaan terapia viiden viikon tauon jälkeen. En haluaisi mennä mutta se on pakko vaan taas jaksaa.

Mulla on välillä ollut taas niitä pahoja ahdistuskohtauksia ja itsetuhosia ajatuksiakin aika paljon. Mutta mä oon niin väsynyt tähän päänsisäiseen sekasotkuun. En voi oikeen puhua kellekkään, en mä tiedä mikä mulla on. Saas nyt nähä uskallanko terapeutille edes puhua mun isoimpia ajatuksia. Mutta tällähetkellä oon aika ahistunut. Mutta mä jatkan joskus myöhemmin, koska nyt katkes ajatus.