it's never over

Tää ahdistus tappaa mut. Tää olo. Jotain sanoinkuvaamattoman hirveetä.

Mulla on niin hirvee olo, että tuntuu siltä etten selviä edes huomiseen. Vaikka samalla mä tiedän, että huomenna voisin mennä taas kuraattorille juttelemaan ja vähän purkamaan tätä oloa. Ja toisaalta, en mä vois edes tappaa itseäni tänään. Tai, miksipäs en.

Tänään syödyt kalorit kiikkuvat noin neljässäsadassa. Hyi. Mutta kävin toki lenkillä, jossa kulutin 250 kcal ja pyöräilin lisäksi tänään 6km. Mä tahtoisin paastota ainakin alkuun 3 päivää. Mä haluun testata, että pysynkö pystyssä, jos oon syömättä ja juomatta koko ajan. Periaatteessa se on varmaan mahdollista, koska oon ollut 50 tuntia ihan kokonaan syömättä ja juomatta. Mutta pahaa teki. Samantien voisin näännyttää itseni kuoliaaksi, siihen asti että sydän pysähtyy. Tämän hetken painoa en tiedä, enkä haluakkaan tietää, ahdistaa vaan ihan niin paljon.

Mä en jaksa elää. Mä en tahdo elää, en jaksa hengittää. Nyt kun oon sairaslomalla, oon ihan turha paska. Makaan päivät pitkät kotona.. Mulla ei oo mitään merkitystä, mä en kuulu mihinkään. Oon sairas, hullu.

Mä en tiedä mitä tekisin. Kertoisinko kuraattorille totuudenmukaisesti, että aion kuolla. Tai siis aion tehdä itsemurhan. Tappaa itseni. Mä oikeesti aion tehdä sen. Ei ketään haittaisi..

My silence is just another word for my pain

Jaa... Mitähän tänne tulisi kirjottamaan. Mulla on niin tyhjä olo. Tai ei ole. Mun sisällä on pelkkää mustaa ja pahaa, niin pahoja ajatuksia.

Lääkärikäynnistä selvittiin. Se oli kamalaa. Yksinkertaisesti. Se oli niinku piinapenkki. Ne sen kysymykset, kaikki. Mä halusin sieltä ihan kokoajan pois, kaiken lisäks jouduttiin olla siellä yliaikaakin.

Se kyseli kaikenlaista, ja yritin valehdella niin paljon kuin mahdollista oli. En puhunut totta kovinkaan paljoa, sillä mun mielestä sen lääkärin ei ollut edes tarpeellista tietää ihan koko totuutta. 

En tykännyt siitä lääkäristä yhtään. Se oli ihan liian suorapuheinen. Yhdessä vaiheessa se kysyi multa näin:

"Miksi sä et ole vielä tehnyt itsemurhaa?" Meinasin huutaa sille, että kyllä mä sen teen jos tahdot niin. Tarkoitti varmaan, että mikä on tähän mennessä estänyt mua tekemästä sitä, mutta kysymyksen muoto oli vaan jotenkin hieman suora ja töykeä. 

No, lääkäri päätti sitten, että mä jään sairaslomalle. Kuukaudeksi. Oikeastaan se kirjoitti sairaslomaa kahdeksi kuukaudeksi, tammikuun alusta helmikuun loppuun. Mä en tiedä mitä mun pitäis tähän sanoa, mitä mun pitäis tehdä. Oon tällähetkellä vielä niin sekaisin tästä kaikesta. Siis mun ei tarvi mennä kouluun kuukauteen. Kuukauteen?

Mä voin kuulemma vielä käydä koululla välillä omien voimien mukaan. Mutta mä itse sain jotenkin aivan erin käsityksen asiasta. Se lääkäri puhui äitille jotain ihan toista. Kun mulle. Mutta tänään sit ryhmänohjaaja lähetti viestiä, että mun pitää täyttää koulun keskeyttämislomake. Koska kuukausi on pitkä aika olla poissa koulusta. 

Mä varmaan nyt sit makaan viis viikkoa kotona. Ja masennun tänne neljän seinän sisälle. Mä lopetan syömisen ihan kokonaan. Kuihdun pois, kuoliaaksi. Asiat mun pään sisälllä rullaa kokoajan, ja se iso kamala möykky kasvaa kokoajan. Tällähetkellä se kasvaa hurjaa vauhtia. Mun mielessä on kokoajan ihan hulluja ajatuksia. Mä en tiedä. Ehkä mä en kestä, mä en yksinkertaisesti vaan jaksa. Tekisi mieli helpotttaa oloa ihan millä vaan. Tai sitten päästä vaan pois. Tästä kaikesta.

Mun piti tehdä se bdi- testi. Mä yritin vastata kaikkiin kysymyksiin niin ympäripyöreästi, kuin oli mahdollista. Eli valehtelin ja vähän lievensin niitä. Koska mua pelottaa, että saan jonkun täyshullun leiman. Silti niitä pisteitä tuli kuulemma niin paljon, että se yltää melkein vaikeaan masennukseen. Lääkärin mielestä se oli keskivaikean masennuksen ja vaikean masennuksen rajalla. 

Kuraattori ja lääkäri kysyi multa, että onko mulla mitään suunnitelmia. Siis itsemurhasuunnitelmia. Mä tietenkin vastasin että ei ole. Mutta voi kyllä. Niitä on. Mun mielessä pyörii miljoona eri vaihtoehtoa. Kyse on vaan siitä, millon mä teen sen. Tai sitten saan jostain voimaa, ja yritän jaksaa eteenpäin. Mutta mä en tiedä. Tällä hetkellä mulla on todella epätoivoinen olo. En jaksaisi yhtään mitään. 

Syöminen on vähän niin ja näin. Paino on kyllä tippunut. Siitäkin valehtelin. Ja kuraattori ei kuulemma uskonut siihen lukuun, minkä kerroin. Olisi tehnyt mieli kysyä siltä, että minkä painoiselta mä sitten näytän. Mä oon niin iso, ettei kukaan ikimaailmassa voisi kuvitella, että mulla olisi joku syömishäiriö.

En oikeen osaa pukea mun tunteita sanoiksi. Mut mulla on todella todella paha olo. Ei mulla ole koskaan ollut näin epätoivosta fiilistä. Että ihan tosissaan oon miettinyt elämän päättämistä. Mä haluan kuolla. Ei tää sairasloma ratkaise mitään, vaan pahentaa vaan asioita.

i can't handle my feelings

Apua. Mua pelottaa nyt niin paljon. Huomenna mulla on sit se lääkäri.

Toinen puoli musta vaan yrittää harata vastaan, ja huutaa mulle, että juokse karkuun kun vielä voit. Silti samaan aikaan toinen puoli musta haluis jo helpotusta tähän paskaan. Mutta ei, laihdutusta mä en lopeta, kun vasta sitten kun on pakko. 

Viimeiseen viikkoon on mahtunu ahdistusta ahdistusta ja ahdistusta. Väsymystä. Unettomia öitä. Ja lintsausta paljon. En viime viikolla ollut koulussa kun kahtena päivänä, tiistaina kaksi tuntia ja torstaina enemmänkin. Mutta kun mä oon niin loppu tän elämän kanssa. En mä jaksa edes ajatella koulunkäyntiä, kun aattelen kokoajan ruokaa, jumppaamista, kulutusta, ja kaikkea muuta kuluttavaa. Mua ahdistaa ihan kaikki. Ehkä mä oon syrjäytymässä, koska syke nousee jo pelkästä ajatuksesta ihmisten ilmoille menemisestä. pelottaa ihan liikaa mennä edes kauppaan. Eräänäkin päivänä olin koulussa, ja olin menossa kuraattorille. Istuin käytävälle penkeille, mut mun kauhuksi siihen alko tulla sitä porukkaa kokoajan enemmän. Kello raksutteli eteenpäin, ja mun olis pitänyt jo mennä kuraattorille, mutta en mä pystynyt kävellä siitä, mun sydän hakkas tuhatta sataa ja kädet hikos. Siis mä pelkäsin niitä IHMISIÄ? Tää oli jotain ihan uutta..

Syöminen on kokoajan ollut tosi vähäistä tai en oo syönyt sit ollenkaan. Paitsi lauantaina. Ostin itelle karkkia ainakin 300g ja vetäisin naamaan kaikki yhdeltä istumalta. Se olo oli jotain sanoinkuvaamattoman hirveetä. Mä meinasin hypätä katolta ja oksentaa, mut en sit tehny kumpaakaan. 

Tänään kävin kuraattorilla, ja juteltiin kaikenlaista. Ajatuksia parantumisesta, elämästä ylipäätään ja jaksamisesta. Mä viiltelin eilen muutaman kerran, jalkaan. Mä en vaan kestänyt enää. Mulla tuli ihan ylitsepääsemättömän kamala ahdistuskohtaus joka ei mennyt ohi, ei sitten millään. Oon kyllä ihan hirveen tyhmä, koska mulla on se lääkäri huomenna. Mä vaan toivon, ettei kukaan nää niitä jälkiä. 

Mä olin sen mielestä tosi huonovointisen näköinen, ja se oli kovasti huolissaan musta. Sen mielestä mun paikka ois osastolla, mutta lääkäri sen päättää. Mä anon uskon toivon ja rukoilen, että mä en joutuisi osastolle. Mä en voi mennä mihinkään. 

Mua ahdistaa ja masentaa ja väsyttää ihan hirveenä. Mulla on silti kauheena tehtävää, enkä jaksa liikuttaa eväänikään. Joka ainoa lihas on jumissa, oon ravannut lenkillä viime päivinä aika paljon. Eilen liikunnassa sit oli joku punttitreeni, ja otti kyllä koville.

Huomenna mulla ois aamulla psykologi, sit oon kotona tunnin, ja lähden koululle. Sit meen suoraan lääkäriin sieltä. Mulle on varattu se pidempi lääkäriaika. En tiiä mitä ajatella. Mä en selviä siitä.Meen sinne lääkärille kuraattorin kanssa, joten valehtelukin on mahdotonta..

 Mut ei siinä vielä kaikki. Huomenna ois vielä joku tentti, ja oon siitäkin aiheesta ihan pihalla. Oon ollut varmaan kymmenen tuntia pois siltä kurssilta, eikä mulla oo mitään hajua miten pääsisin koko paskan läpi. Enkä oo edes alottanu lukemista. 

Toivottavasti mä en edes heräisi huomenna. Mä haluaisin niin nukkua ikuiseen uneen. Kuinka helppoa se oliskaan.

Confused

Ahdistaa ihan liikaa taas. Olin kavereiden kanssa ja tuli taas syötyä. Kun en osaa sanoo ei. Mun maha vaan kasvaa ja musta tulee järkyttävä ihrakasa.
Tänään oli vapaapäivä, joka tuli tarpeeseen. Kerrankin luvallinen sellainen. Mulla oli ihan hauska päivä ja oli kivaa viettää taas aikaa kavereiden kanssa.  Mutta tää ahdistus joka seuras tästä on jotain niin järkyttävää.
Mun on ihan pakko paastota huominen. Koulussa on pitkä päivä mut kyl mä selviin. Ihan pakko. Jos en onnistu, niin rankaisen itteeni sit ihan huolella.
Epätoivo iskee kun aattelen huomista ja ylihuomista. Kouluun taas. Mä kuolen, en voi olla.
Viime yönä en nukkunut kovin hyvin. Heräilin vähän väliä ja uni oli tosi heikkoa. Tää uniongelma vaan pahenee.. tuntuu että muut ongelmat myös. Mä en vaan enää jaksa. Mitä jos mä kuolisin vaan?
Tasan viikon päästä se lääkäriaika. Ei vitsi, mihin mä oon menossa. En todellakaan voi mennä sinne. Mitä se lääkäri ajattelee musta, kun oon tällanen tankkeri? Ei, en mä voi mennä. Enkä mä halua mitään verikokeita. Mun on pakko livistää tästä jotenkin.

b r o k e n

Ahdistaa ja inhottaa ja kuvottaa ja masentaa ja pelottaa. Ja mahaan sattuu. Ja kädet tärisee. Ja veri ei kierrä missään. Siinä tän hetken tuntemukset.

Juu, tosiaan aloin käymään kuraattorilla. Menin juttelemaan sille yks päivä ja se pyysi mut käymään. Me sit juteltiin kaikenlaista, ja se oli tosi huolissaan musta. Mä en ite tajua mun tilannetta ollenkaan. Mun mielestä ei oo mitään hätää.. Se varas mulle opiskelijaterveydenhuollosta lääkäriajan, ja sano mulle, että jos verikokeelt on huonosti niin voin joutua osastolle. En mä halua. Ikinä. Se pelotteli mua kauheena, että miten voi käydä jos on syömättä ja juomatta pitkään. Mut en mä jaksa kuunnella. Mulle on vaan hyväksi syömättömyys.

Tänään kalorit on suunnilleen 200-300 pintaan. Oksettaa vietävästi. Mun piti olla syömättä mut en onnistunutkaan. Ahdistaa ihan liikaa. Olin tänäänkin poissa koulusta. Koska oli maha tosi sekaisin, varmaan siks, koska söin ihan vähän enemmän mitä normaalisti. Tai en tiedä. Tälläviikolla ajattelin olla tiistain ja keskiviikon kokonaan syömättä. Mut en mä tiedä vielä keskiviikosta. Tai tiistaistakaan. Mut ainakin mä yritän.

Oikeesti mä en vaan jaksa enempää. Mä oon niin loppu näiden ajatusten kanssa. Mä en jaksa käydä koulua enkä jaksa lähtee täältä kotoo mihinkään. Nyt just mä voisin maata vaikka koko loppuelämän pimeessä huoneessa ja kuolla vaikka nälkään. Ja kuihtua kauas pois.

Viimeviikolla koulussa oli mielenterveyskuntoutusta ja meidän piti tehdä masennustesti. Mä sain pisteitä 47. Vaikean masennuksen yläraja oli 30, jos oikein muistan. Mutta se oli vaan testi. En mä ole niin masentunut. Mun voimat on vaan tilapäisesti lopussa. Tai kyllä mä saatan vähän masentunut olla kun ei kiinnosta yhtään mikään.

Nyt useampana päivänä on ollut todella sietämättömän paha olo, että on tenyt mieli viiltää ja paljon. Toistaiseksi en kuitenkaan oo tehnyt sitä. Koska en todellakaan haluis, että kukaan sais nähdä mun viiltoja.

Tälllähetkellä olo on tosi hutera ja silmissä ylösnousun jälkeen saattaa näkyä mustaa pitkänkin aikaa. Välillä pitää ottaa tukea seinästä, tai sitten menen vain kiltisti makaamaan. Kyllä tää tästä. Paino putoaa ja syömishäiriö hurraa iloisesti. Mut mä olen sisältä ihan kuollut. Valmis oikeeseen kuolemaan.

Mä oon niin sekaisin mun elämän kanssa että en oikeen itsekkään tiedä miten olla.

Helpless

Mulla on just nyt niin sietämättömän paha olo. Mä kirjoitan tänne, vaikka mun pikkusisko saattaa lukea tätä. Mut silläkin uhalla, ahdistaa niin paljon.

Viime päivien syömiset ovat olleet aika minimissä, mut mä tahtoisin olla ihan kokonaan syömättä. Eiliseltä tuli kaloreita n. 100, ja tältä päivältä ehkä 200. Eli 200 kcal liikaa. En oo juonut mitään. Silti mua kuvottaa ihan kamalasti. Mulla on tosi paska olo, en jaksa tehä mitään. Tuntuu että taju lähtee kohta. Mut silti mun on pakko olla syömättä. Huomenna paastoa koko päivä. Ihan pakko.

Mä haluan että mun paino putoaa nopeasti. Mä en voi olla enää. Mä katson kokoajan kuvia unelmavartaloista, niistä mihin mä itse voin päästä, jos kovasti teen töitä sen eteen. Mä vihaan, vihaan ja VIHAAN itseäni. Mä haluan kaikki läskit pois, mutta ne ei lähde millään. Vaikka vaaka näyttäisikin pienempää lukua, mä en näe mitään eroa. en yhtään mitään. Ja ne tulee aina takasin. Mun paino vaan jojoilee, jos saan painoa vähän pois niin sit taas sorrun syömään. IHAN PERSEESTÄ.

Tällä hetkellä musta tuntuu, että mun pitäis helpottaa tätä oloo jotenki. Joku varmaan pitäis mua hulluna, jos sais tietää, että mä säilön kaiken maailman teräviä välineitä yhdessä laatikossa. Ne on siellä mun turvana. Jos olo käy niin pahaks, että mun on pakko käyttää niitä.

Eilen mun 6- vuotias pikkusisko kirjoitti mulle kirjeen. Se oli ihanalla käsialallaan kirjoittanut kirjeeseen ensimmäisenä: "Miks sä et syö ikinä mitään?"

Mulla meinas tulla itku. Se on niin pieni, ei sen tarvi musta huolia. Olis tehny mieli vaan halata sitä. Se on niin ihana.

Äiti ja iskäkin on varmaan huolissaan, ne eilen yritti iskän kanssa saada mua syömään jotain. Illalla mä sit suostuin syömään yhden omenan.

Miks mua ahdistaa näin kauheena? Mistä tää paha olo tulee? Mä haluan sen pois. Mä haluan kuolla, koska en jaksa kohta enää yhtään enempää.
Mä haluaisin lopettaa ton koulun kesken. Tai okei, en ehkä lopettaa. Mutta just nyt mun voimat ei riitä mihinkään. Ja mua pelottaa niin paljon. Keväällä on tulossa työharjottelu, miten mä selviin siitä? Ei, en mä jaksa oikeesti.

Tää on niin raskasta. Tällä hetkellä mun mieles pyörii vaan syöminen, syömättömyys. Paastoanko, saanko juoda vettä. Saanko mä syödä enää yhtään mitään ilman huonoa omaatuntoa. Se yks tietty numero, jonka mä haluan saavuttaa. Mä haluan olla yhtä laiha, kun se mun kaveri. Ja mä tiedän, kuinka paljon se painaa.

Mä en tiedä mitä mä teen. Ehkä kuolen tähän pahaan oloon..

Mä tunnen kuinka se piinaa

Anteeksi, kun en ole ilmottanut itsestäni mitään moneen viikkoon. Tässä välillä on kuitenkin tapahtunut paljon kaikenlaista. Joulut on vietetty ja vuosi vaihtunut. Mitähän mä nyt kertoisin. Joulu ei ollut parhain mahdollinen, itkin jouluna monta tuntia, ja halusin kuolla. Kaikki tämä sen takia, koska pikkusiskoni on löytänyt blogini osotteen. Mä en tiedä mitä kautta se on tänne päässyt, mutta se tietää ihan kaiken mitä täällä lukee. Ja tietenkin hän ääneen kertoili pätkiä mun kirjotuksista. Mä en voi sanoin kuvailla sitä epätoivon tunnetta.

Ärsytti ehkä maailman eniten. Mä halusin kuolla vaan siks, koska mä en tahdo että mua kolme vuotta nuorempi sisko tietää mun asioita. En edes ymmärrä, miksi se on nähnyt sellaisen vaivan etsiäkseni mun blogin. Hän sai tietää mun blogista joku aika sitten, enkä todellakaan tajunnut, että sitä kiinnostaa mun jutut ihan näin paljoa.

Vaihdoin sitten osotteen tästä blogista mutta en tiedä. Blogin tulevaisuus on vielä avoin, en tiiä mitä pitäs tehä. Oisko teillä mitää ideaa? Ku en silti haluais luopua kokonaa tästä blogin kirjottelusta vaan mun pikkusiskon takia. Ehkä joku salainen blogi tai joku vastaava sitten.

Yleisesti mun vointi tällähetkellä on todella vaihteleva. Mulla on tosi paha olo, ja koulunkäynnistä ei tahdo tulla mitään. Tänäänkin olin koulussa vain parin tunnin yöunilla. Poissaolojakin on kertyny huimasti taas ja stressi koulusta on jo nyt kurssien alkaessa aivan älyttömän suuri. Meillä alko nyt uus jakso ja kaikki uudet kurssit. Yksi kursseista on mielenterveyskuntoutus, tai joku vastaava. Musta on ihan kauheen rankkaa kuunnella niitä juttuja siellä tunnilla, kun mä tunnistan itseni kaikesta. Aina kun puhutaan syömishäiriöstä, viiltelystä ja masennuksesta, ahdistus kiristää otteen. Silloin mä aina mietin, että mitä hitsiä teen tossa koulussa. Mun pitäis hoitaa itteni kuntoon.

Syömisen kanssa ongelmat on vaan jotenkin pahentunut, tai sitten mä itse pahennan niitä. Mä lietson mun ajatuksia ja pahennan mun oloa katsomalla langanlaihojen tyttöjen kuvia. Mulla on kokoajan sellasia ajatuksia, että "pakko paastota" "pakko jumpata". Mun on pakko laihtua vielä lisää, mun täytyy näyttää hyvältä. Mä tahdon olla laihempi kuin mun kaverit. Jaa miksikö? En mä tiedä. Mä vaan haluan. Eräskin mun ystävä on todella laiha, alipainon puolella. Silläkin on ollut jotain ongelmia syömisten kanssa, tai on vielä edelleenkin. Mutta se on niin täydellisen laiha.

Mä en pääse tästä tunteesta eroon. Paha olo seuraa kaikkialle, tekisi vain jäädä kotiin ja lopettaa koulu.

Hetkittäin mulla on todella epätoivoinen olo näiden mun ongelmien suhteen. Tuunko mä parantumaan ikinä? Osaankohan mä enää koskaan nauttia elämästä täysin siemauksin, ilman pahoja pakkoajatuksia ja muuta sellaista. Mä oon tällä hetkellä vähän kuin loputtomassa suossa. Sit mä yhtäkkiä huomaan, että, täältähän ei pääsekään niin helposti pois kun mä luulin. Toinen ääni päässä sanoo: "ei, et voi parantua, kun et ole edes kunnolla sairas. Sun täytyy laihtua ensin ainakin kymmenen kiloa."

Mun ajatukset on todella sekavat, ja toivoisin välillä vaan että joku tulis vaikka halaamaan.Kertois mulle, että se välittää musta. Ja että tästäkin päästään yli. Sekin parantais mun oloa.

 Syöminen on vaikeaa.. Todella vaikeaa. Nyt kun loma taas loppui, on koulua, ja saan kontrolloida syömistä taas. Mä ajattelin tälläviikolla kokeilla, että kuinka kauan selviäisin syömättä ja juomatta. Kolme päivää? vai neljä?

Torstaina on psykologi, ja ehkä saan mun ajatukset järjestykseen. Mä en tiedä enää mistään mitään. Anteeksi.