Toinen puoli musta vaan yrittää harata vastaan, ja huutaa mulle, että juokse karkuun kun vielä voit. Silti samaan aikaan toinen puoli musta haluis jo helpotusta tähän paskaan. Mutta ei, laihdutusta mä en lopeta, kun vasta sitten kun on pakko.
Viimeiseen viikkoon on mahtunu ahdistusta ahdistusta ja ahdistusta. Väsymystä. Unettomia öitä. Ja lintsausta paljon. En viime viikolla ollut koulussa kun kahtena päivänä, tiistaina kaksi tuntia ja torstaina enemmänkin. Mutta kun mä oon niin loppu tän elämän kanssa. En mä jaksa edes ajatella koulunkäyntiä, kun aattelen kokoajan ruokaa, jumppaamista, kulutusta, ja kaikkea muuta kuluttavaa. Mua ahdistaa ihan kaikki. Ehkä mä oon syrjäytymässä, koska syke nousee jo pelkästä ajatuksesta ihmisten ilmoille menemisestä. pelottaa ihan liikaa mennä edes kauppaan. Eräänäkin päivänä olin koulussa, ja olin menossa kuraattorille. Istuin käytävälle penkeille, mut mun kauhuksi siihen alko tulla sitä porukkaa kokoajan enemmän. Kello raksutteli eteenpäin, ja mun olis pitänyt jo mennä kuraattorille, mutta en mä pystynyt kävellä siitä, mun sydän hakkas tuhatta sataa ja kädet hikos. Siis mä pelkäsin niitä IHMISIÄ? Tää oli jotain ihan uutta..
Syöminen on kokoajan ollut tosi vähäistä tai en oo syönyt sit ollenkaan. Paitsi lauantaina. Ostin itelle karkkia ainakin 300g ja vetäisin naamaan kaikki yhdeltä istumalta. Se olo oli jotain sanoinkuvaamattoman hirveetä. Mä meinasin hypätä katolta ja oksentaa, mut en sit tehny kumpaakaan.
Tänään kävin kuraattorilla, ja juteltiin kaikenlaista. Ajatuksia parantumisesta, elämästä ylipäätään ja jaksamisesta. Mä viiltelin eilen muutaman kerran, jalkaan. Mä en vaan kestänyt enää. Mulla tuli ihan ylitsepääsemättömän kamala ahdistuskohtaus joka ei mennyt ohi, ei sitten millään. Oon kyllä ihan hirveen tyhmä, koska mulla on se lääkäri huomenna. Mä vaan toivon, ettei kukaan nää niitä jälkiä.
Mä olin sen mielestä tosi huonovointisen näköinen, ja se oli kovasti huolissaan musta. Sen mielestä mun paikka ois osastolla, mutta lääkäri sen päättää. Mä anon uskon toivon ja rukoilen, että mä en joutuisi osastolle. Mä en voi mennä mihinkään.
Mua ahdistaa ja masentaa ja väsyttää ihan hirveenä. Mulla on silti kauheena tehtävää, enkä jaksa liikuttaa eväänikään. Joka ainoa lihas on jumissa, oon ravannut lenkillä viime päivinä aika paljon. Eilen liikunnassa sit oli joku punttitreeni, ja otti kyllä koville.
Huomenna mulla ois aamulla psykologi, sit oon kotona tunnin, ja lähden koululle. Sit meen suoraan lääkäriin sieltä. Mulle on varattu se pidempi lääkäriaika. En tiiä mitä ajatella. Mä en selviä siitä.Meen sinne lääkärille kuraattorin kanssa, joten valehtelukin on mahdotonta..
Mut ei siinä vielä kaikki. Huomenna ois vielä joku tentti, ja oon siitäkin aiheesta ihan pihalla. Oon ollut varmaan kymmenen tuntia pois siltä kurssilta, eikä mulla oo mitään hajua miten pääsisin koko paskan läpi. Enkä oo edes alottanu lukemista.
Toivottavasti mä en edes heräisi huomenna. Mä haluaisin niin nukkua ikuiseen uneen. Kuinka helppoa se oliskaan.
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti