sua pelkää en

Ahdistaa. Aivan liikaa. Millon mä pääsen täältä pois? Joka päivä tätä kärsimystä. Mä en oikeasti halua elää.

Mä en varmaan koskaan tuu selviämään tästä paskasta syömishäiriöstä. Mä oon menettäny jo toivon. En vaan jaksa enää taistella sitä vastaan. Mä oon ihan sairauden vietävissä, vaikka en enää haluais. Tää on niin kamalaa.
Syömiset on ollu aikalailla minimissä ja olo on hutera. Mun on pakko olla syömättä, mun on pakko totella sitä ääntä joka mulle kokoajan huutaa. Vaikka siellä ei edes huuda kukaan. Senkin oon kehitelly ite.
Oon ihan liian väsynyt elämään. Mä en edes muista, miltä tuntuu olla ilonen, aidosti onnellinen. Mä haluan takas siihen aikaan, jollon en muistanut koska viimeksi olin surullinen. Mä olen surullinen kokoajan.
Edes psykologille en voi mennä, se viimekertainenkin aika oli peruttu koska  se oli sairastunu. Mun paha olo vaan kasvaa, mä en voi puhua mitään kellekkään. Silti itken joka yö melkeen aamuyön tunneille saakka, oon vaan niin lopen uupunut tähän jatkuvaan oloon.
Nään edessä vaan mustaa. Ei valoa missään. Aika toivotonta..
Voisin kirjottaa vaikka kuin paljon. Mutta oon taas niin väsyny että en jaksa.Miks musta ei tuu ikinä laihaa? Mä vihaan ihan kaikkea mun vartalossa. Läskit kädet, läskit reidet. Läskiä jokapuolella. Tekis mieli vaan kuolla tähän itseinhoon. Ja paskaan elämään.