Nobody knows

Oon herännyt yhä  useempana yönä siihen, että itken. Tällä viikolla jo kolme kertaa.
Yhtenä päivänä kaikki stressi ja paha olo purkaantu itkuna, ja itku ei meinannu loppua. Mä itkin ja itkin, ja musta tuntu, ettei mun elämässä oo enää mitään hyvää.
 Haluan olla pieni keijukainen. Mä haluan laihtua, mä aion onnistua.
Vaikka tiedän saaneeni tuloksia, mikään ei riitä mulle. Ei tämä ainakaan. Haluan olla vielä vähän pienempi. Ja vielä vähän.

Kulunut kouluviikko on ollut aika raskas, joten viikonloppu todellakin tuli tarpeeseen. Vaikka syöminen ahdistaa viikonloppuna. Kuitenkin tänään  annoin itselleni luvan syödä herkkuja kohtuudella. Ajattelen järjellä, että jos syön kuutena päivänä viikossa noin viisisataa kaloria, yksi herkkupäivä ei voi mua lihottaa. Vaikka se tuntuukin siltä. Oikeasti mun syöminen vaihtelee tosi paljon. Jonain päivänä mä en tahdo syödä mitään. Toisena päivänä saatan vaivoin syödä 200-400 kcal, ja joku päivä kalorit menevät lähelle 700. Mutta alle tuhat jokatapauksessa. Se on niin suuri luku. Hirviö. Syöminen ahdistaa todella, enkä tiedä oikein, että miten päin olisi.

Mä en enää tiedä, että mikä on unta ja mikä totta. Mä elän unessa, tai unen ja valveen rajamailla. En erota unia todellisuudesta, tai sitten mun unet vaan on niin todentuntuisia. Elämä jotenkin sujahtelee ohi. Välillä jaksan hymyillä aidosti, mutta seuraavassa hetkessä hymyä en löydä mistään. Katoan omaan maailmaani, ja kovetan kasvoni kivikoviksi.

Mulla on viimeaikoina ollut todella paljon suonenvetoa. Mun suonta on nyt tälläviikolla vetänyt tosi paljon, melkeen yhtäjaksosesti kolme päivää. Mä en oikein tiedä enää, onko tää normaalia, mutta en uskalla kertoo äitille. Se kuitenkin pitäis niitä saarnoja, joita mä en enää kuuntele.

Juominen on todella vähäistä, saattaa olla päivä tai parikin, että en juo juuri mitään. En mä vaan osaa. Välillä tulee paha olo vedenjuonnin jälkeen täydestä vatsasta. Mun ajatukset on tosi kummallisia, ja mulla on ihan oma salaperäinen maailma.

Viimeviikolla, kun kävin psykologilla, me puhuttiin mun masennuksesta. Mä kerroin, etten edes muista, milloin mun mieliala on ollut hyvä. Mulla on ollut paha olo jo niin kauan. Monta vuotta. Tänä kesänä paha olo ei helpottanut hetkeksikään, vaikka aiempina kesinä olo on ollut helpompi. Mä olen surullinen, koska haluaisin nauttia elämästä. Mutta ehkä paha olo on osa minua. Se kuuluu muhun, enkä mä olis mä ilman sitä.

Mä olen hyväksynyt tän. Että musta ei ehkä koskaan enää tule täysin vapaata ja onnellista. Jotkut asiat pitää vaan hyväksyä, ja elämää jatkaa. Ehkä musta joskus tulee vahva. Ehkä musta ei tule koskaan enää mitään.