Sekasotku

Joo. Tää päivä oli taas tämmönen..

Aamulla otettiin paino ja saan nähdä sen luvun. Haluan vaan sen viis kiloa pois. Mutta en mä pysty sitä saamaan pois, ku laitetaan ateriat valmiiksi ja kaikki pitää syödä. Musta tuntuu että ne tahalleen laittaa sitä ruokaa niin paljon. Ahistaa, mun maha on edelleen täys iltapalasta vaikka senki  söin kolme tuntii  sit.

Mua ahistaa  tää kyttäys. Haluan jo päästä lenkille yksin, haluan laittaa ruuat ITE . mä toisaalta tiiän  että annan syömishäiriölle enemmän valtaa jos saisin enemmän vapauksia. Mutta en vaan just nyt kestä tätä. En kestä tätä oloa mitenkään.

Tänään meinasin oikeesti flipata, meni hermot totaalisesti. Meillä oli liikuntaryhmä ja yleensä ne muut menee heittämään frisbeegolfia tai jotain vastaavaa, ja ne jotka ei sitä pelaa käy kiertämässä pururadan. Mutta sinne lähti mukaan vaan yks hoitaja nii en siis saanu mennä mukaan, vaikka me kävellään joka ikinen kerta se sama pururata. Sen takia ku en saa käydä ilman hoitajaa edes kävelyllä. Mä sit  lähin yksin kävelemään, häippäsin vaan ku ärsytti ihan kaikki. Kukaan ei tainnu ees huomata et olin häipyny ku aamuvuorossa oli vähemmän hoitajia. (Oisin siis voinu  käydä vielä pidemmällä lenkillä).. Thank god ne unohti mun välipalan.

Mun ajatukset on jotenki nii  sekasi että en edes osaa muodostaa järkeviä lauseita. En pistäis pahaks  jos en Huomen aamuna heräis  ollenkaan. En jaksa taas uutta päivää ja tätä ahistusta. Mulla on jotenki  vaa mitta täynnä tästä kaikesta. Tekis mieli itkee mutta en ees pysty. Miks tää elämä on tällasta vuodesta toiseen? Millon  musta tulee taas normaali? Vai tuleeko musta ees koskaan? Vähän ois kauheeta olla tällanen  joskus kymmenen vuoden päästä. Hyi. En halua ees aatella.

Niin toivoton olo. Kuka mut  jaksais nostaa ylös? Mä oon niin vihanen  itelle. Oon taas samassa tilanteessa missä vuosiki sit. Muut menee elämässä eteenpäin mutta mä en saa aikaseks käydä kouluja enkä elää normaalia elämää, ku oon niin käpertyny itteeni ja jumitan paikallaan. Jos pääsen pari askelta eteenpäin niin putoon  alas ryminällä. Miks oon tällanen? Miks just mä???? Miksi miksi miksi.

Uus päivä uudet kujeet vai miten se oli

Koko päivä siitä sekunnista ku avasin silmät on Ollu ihan paskaa. Oon yrittäny syödä opamoxien avulla, mutta ei onnistunu mikään paskan vertaa. Aamupalan söin osissa, koska en tosiaankaan ois saanu alas kerralla koko aamupalaa.  Oon ihan uupunu tästä päivästä, koko päivä ollu  yhtä päänsisästä taistelua. Tää on vaan liian rankkaa.

En jaksa antaa turpiin syömishäiriölle koska se hakkaa mut palasiksi samantien. En pysty yksin siihen mitenkään niin yritän pikkuhiljaa opetella avun vastaanottamista. En vaan yksinkertaisesti pysty sietämään sitä ahistuksen tunnetta. Ei siihen auta mikään lääke.

Mä en yhtään tykkää siitä ihmisestä millaiseksi syömishäiriö tekee mut. Vihaan ihan kaikkea siinä.

Nyt on ilta ja paniikissa aattelen jo huomista  aamupalaa. Iltapala kiertää ikävästi mahassa, tunnen sen niin srlkeesti.. Mulla on niin lihava olo. Pitäs yrittää nukkua mutta en jaksa vaan. Koska nukuin päivällä parin tunnin päiväunet, olo on iha tööööt edelleenki.

Mä haluaisin päästä jo lenkille.. En hoitajan kans vaan yksin. En jaksa enää tätä kyttäystä. Miks kaikki pitää olla näin vaikeeta??

Laidan kuvan tänhetkisestä kropasta. Vaikka mua oksettaakin. Haluaisin vaan saada sen viis tai kuus  kiloo pois. Sitä voisin olla tyytyväinen.

Elonmerkkejä

Joo. Mun on pitäny  tosi monesti tulla kirjottelemaan mutta en vaan jo saanu  aikaseks. Oon siis edelleen osastohoidossa. Tällä hetkellä edelleen tosi hankala vaihe. Tuntuu että joka ikisessä asiassa kaikki menee päi  jotai.

Siis tää osasto millä oon edelleen oli kesän ajan sulussa. Juhannuksesta 21. Päivään heinäkuuta. Mun omahoitajat  ja lääkäri ehdotti kesän ajalle paria intervallijaksoa toiselle osastolle, mutta en suostunu eikä ne mua alkanu pakottamaan. Olin jo kuvitellu ja suunnitellu kesän valmiiks ja siihen ei todellakaan sopinu mikään osasto. Näin jälkeenpäin ajateltuna ois varmaan oikeesti ollut hyvä käydä siellä. No mutta sitä sovittiin kesän ajaksi hoitajalle keskusteluja sinne samalle osastolle. Eka ja viimeinen käynti oli heinäkuun alkupuolella. Mulla oli menny  jonku aikaa jo huonommin mutta kerroin hoitajalle (jonka olin tavannu aiemmin tasan kerran) että kaikki on fine, oon hengissä jne. Se hoitaja totes etten tarvi  uutta aikaa ja mä häippäsin. Asiat pikkusen  karkas loppuloman aikana käsistä mut periaattessa  ois voinu  huonomminki mennä.

Takasinpaluu osastolle oli tosi hankala, oli tavallaan kerenny siinä reilun neljän viikon aikana sopeutua kotioloihin. Mun oli hankala myöntää alussa että kesä ei mennykkää niinku elokuvissa. Syöminen oli alussa tositosi vaikeeta. Jouduin korvaamaan melkein kaikki ateriat lisäravinnejuomalla. Sit pikkuhiljaa yritin syödä ruokaa ,mutta en oikeen  jaksanu ees yrittää koska kesällä ateriasuunnitelman noudattaminen oli menny ihan perseelleen.

Sit otin lisärin  ruuan sijasta, koska se oli helpompaa oksentaa pois. Oon siis vapaaehtosessa hoidossa enkä halua pakkohoitoon joten pakko syödä jotain ettei siirretä toiselle osastolle. Joten esitin että söin mutta todellisuus oli se että jokaikisen ruuan jälkeen menin vessaan ja tyhjensin kaikki mitä ulos sain. Sit kerroin hoitajalle että otan lisärin vaan siks että se on helpompaa oksentaa. Sit  otettii vähä järeemmät keinot käyttöön koska paino tippu vaan.. Joten tällä hetkellä mulla on tehostettu valvonta eli en saa mennä lenkille ilman hoitajaa, ruuat laitetaan valmiiksi, ja pitää syödä hoitajan kanssa, tunti ruokailujen jälkeen yleisissä tiloissa, jos haluaa tupakille niin sinnekki pääsen vaan hoitajan seurassa. Mulla on myös nostettu lääkitystä ja otettu opamoxit käyttöön  helpottamaan ahdistusta ruokailuihin liittyen.

Tää päivä on menny tosi paskasti. Ruokailut ei oo sujunu, ainoot ruuat mitkä on noin jotenki menny alas on aamupala ja lounas. Päivällä lähettiin käymään osaston autolla reissussa. Nuo muut oli sit päättäny että samalla käydään syömässä Kotipizzassa. En ollut kuullu niiden suunnitelmista mitään joten en siis tienny kokoasiasta. Ku muut meni sisälle nii lähin pois toiseen suuntaan kävelemään. Mulla tuli joku ahistuskohtaus, päivä ei ollu muutenkaa ihan helpoimmasta päästä. Yritin rauhottua  ja kaks hoitajaa tuli siinä ja yritti houkutella mua mutta aloin vaan itkemään. Lähin kävelemään ja karkasin siitä tilanteesta. En ois vaan mitenkää pystyny syömään mitään pitsaa. Lähin kotiin päivälomalle jonka olin sopinu aiemmim. Ehtona oli vaan se et söisin  ennen lähtöä. En syöny, mutta häivyin silti. Kotona en saanu  mitään alas ja mulla oli jotenki  tosi paska olo kokoajan.

Tulin takas  osastolle kasin maissa. Pyysin iltalääkkeet samantien ja otin myös tarvittavan, koska kaikki meinas kaatua päälle. Sain osan iltapalasta syötyä. Kaikki ajatukset vaan kiertää kehää ja mietin ja mietim asioita taukoamatta. Ketipinorit yrittää saada mutta nukkumaan mut mieli taistelee vastaan. Mulla on ihan sietämätön olo. Sen liikuntakiellon takia tuntuu että paisun ku joku pullataikina. Ahistaa. Oon paska, en pysty parantumaan. Haluan vieläki  laihtua. En mä pysty tähän en mä pysty mihinkään. I am looser. Such a fucking looser who  can  not even recover or do anything.

Hello may!

Eli siis. Olin lomalla osastolta keskiviikosta maanantai-aamuun. Kotona oli välillä tosi vaikeeta, mikä oli ihan odotettavissakin. En tehny mitään ihmeellistä mutta näin mun sulosta kummityttöä. Vauvaterapiaa. Syömisten suhteen meni kaikin puolin ihan ok vaikka välillä tuliki oksennettua. Suurin osa ruuista kuitenki pysy sisällä. Söin jopa vappumunkkia ja simaakin maistoin! Tänään oli aamusta jostain syystä tosi paska fiilis ja kaikki masensi. Aamupala  oli ihan superhypervaikee syödä. Tässä päivän mittaan oon kuitenkin piristyny.

Mulla oli aamupäivällä perhepalaveri. Se meni hyvin, en edes itkeny. Puhuttiin vähän jatkosta ja tästä nykyhetkestä, mitä hoitoon sisältyy ja muuta sellasta. Tän viikonlopun oon osastolla vaikka sunnuntaina onki äitienpäivä. Synttärit lähestyy hurjaa vauhtia. Tänään tasan viikko täysikäsyyteen. Hui. Tosin ei se paljoa muuta tän hetkistä tilannetta, paitsi pitää alkaa maksamaan sairaalamaksuja. Synttäriviikon sunnuntaina lähen siskon kanssa reissuun jos kaikki menee hyvin. Se johtuu musta itsestä suurimmilta osin joten yritän tsempata ettei sinne lähtö peruunnu. Se ois aika iso pettymys. Mutta yritän selvitä päivä kerrallaan sen kummemmin tulevaisuutta murehtimatta.

Tuntuu että aika menee oikeesti niin nopeesti. Ihan vasta `vietin` vuoden vaihtumista osastolla ja nyt eletään jo toukokuuta. Tasan vuosi sitten taaksepäin olin aikalaillla samassa tilanteessa kun nytkin lukuunottamatta sitä että nyt oon osastolla ja saan oikeesti apua. Pienin askelin edetään ja tietenki tää on vähän tällasta vuoristorataa. Mutta syksystä oon edennyt sen verran että jopa minäkin huomaan sen. Vaikka toisinaan tuntuu siltä että ei tästä suosta ikinä nousta, niin silti jaksan uskoa että mullakin on elämä vielä edessä.

Loppuun vielä kuva viikonlopulta. Hyvää toukokuuta kaikille!

Vähän kuulumisia

Joo. En tosiaan oo kirjotellu pitkiiiin aikoihin. Tässä aloin miettimään että mitä teen tän mun blogin kanssa. Voisin herätellä tän henkiin, jospa mulla olis nyt vähän enemmän voimia kirjoitella.  Mutta siis. Viime kirjoituksesta tosiaan on kulunut varmaan yli puoli vuotta. Siinä välissä on tapahtunut ihan hirveesti kaikkea. Mutta aloitetaan jostakin.

Eli sillon lokakuun ja marraskuun vaihteessa mulla alko menemään niin huonosti etten ollut ees turvassa kotona. Lähetin jossain tosi sekavassa mielentilassa terapeutille viestin että mun voimat alkaa olla tosiaankin iha loppumetreillä. M huolestu siitä viestistä niin paljon että mulle varattiin kiireellinen lääkäriaika että sit katotaan mitä mun kans tehdään. Mulla oli se lääkäriaika sit 17. Marraskuuta. Siellä oli meidän perhetyöntekijä, äiti, terapeutti ja se lääkäri. En oikeesti osannu sanoa, että oonko viikon päästä hengissä. Tai ees seuraavana päivänä. Lääkäri tuli sit siihen tulokseen että mun paikka on osastolla. Menin sinne vapaaehtosesti, en olisi halunnu siihen mitään ylimäärästä ambulanssihässäkkää. Käytiin mutka kotona ja otin jotain tavaroita mukaan, en yhtään tienny kuin pitkään siellä oisin. Mentiin sit päivystyksen kautta sinne ja mutta otettiin sisään osastolle.

Oikeestaan siitä asti oon ollu eri osastoilla, välillä pari viikkoa kotona ja sitä taas seuraavaan paikkaan. Tällä hetkellä oon avo-osastolla kokopäiväsenä potilaana. Takana on helmikuuhun asti jaksoja kahella eri suljetulla osastolla, ja helmikuun puolivälin jälkeen alotin täällä päiväpotilaana ja siitä vähän ajan päästä siirryin tänne kokopäiväseksi.

Sillon ensimmäisellä osastojaksolla mulle diagnosoitiin vaikea masennus ilman psykoosia, ja sitä muilta osastolta diagnooseina on tullu ahdistuneisuushäiriö ja syömishäiriö. Tällä hetkellä syön mielialalääkkeitä ja sit illalla menee lääkkeet et saan nukuttua. Mulla on nyt käytössä ateriasuunnitelma joka on mun mielestä tosi iso. Oon pikkuhiljaa opetellut syömistä uudelleen tuettuna. Punnitukset on tällä hetkellä kolmesti viikossa. Paino on tippunu viime syksystä 12 kiloa, ja syömishäiriö on edelleen aika vahvasti kiinni mussa.

Viimeiset puol vuotta on ollu mun elämässä vaikeinta aikaa. Tällä hetkellä yritän kuntoutua. Matka on pitkä ja takapakkeja tulee ihan kokoajan mutta kai tässä ollaan vähän eteenpäin menty. Ajatukset tulevaisuudesta on kauhunsekaset, enkä uskalla edes ajatella elämää kovin pitkälle eteenpäin. Siitä on kohta vuosi ja neljä kuukautta ku jäin sairaslomalle. Ja oon siis sairaslomalla edelleen. Mutta just nyt yritän keskittyä selviämään jokaisesta päivästä, sen kummemmin tulevaisuuden suunnitelmia miettimättä. Sen aika tulee sit kun oon siinä kunnossa.

On tässä ollu jotain hyvääkin, oon saanut eri osastoilta oikeesti hyviä ystäviä. Sellaset ihmiset jotka on kokenu tosi samanlaisia asioita kun itekki oon. On jotenki tosi helppoa puhua asioista, ku ei tarvi niin monen mutkan kautta selittää.

Tosiaan, tasan kahden viikon päästä on edessä täysikäsyys. Mä oikeesti täytän 18 vuotta. Se tuo enemmän vastuuta, joka ahistaa mua. Mutta kai se on ihan normaalia. Ois helppoa olla pieni lapsi, ei tarvis huolehtia mistään.

Kerrotaan vähän tämänhetkisestä fiiliksestä. Tänään mieliala on ollu tosi vaihteleva. Osasto menee torstaina sulkuun koska vappu, mutta sain luvan lähtee kotiin jo huomenna jos asiat menee hyvin. Vähän pelottaa että miten selviää. Mutta se on vaan muutama päivä. Maanantaina osasto sit aukeaa taas. Pitää yrittää syödä joten kuten. Tilan jo valmiiksi että ateriasuunnitelma n noudattaminen kotona on ihan kamalan vaikeeta. Senkin tilan, että mulla tippuu aina kotilomilla paino. Mutta yritän selvitä kunnialla.. Viimeksi osastosulun aikaan olin huonommassa kunnossa ja en päässyt kotiin. Jouduin mennä viikoksi suljetulle, ja sitä ku vointi oli vähän parempi niin sain tulla tänne takas.

Kesä on tulossa taas. Edelleen hengissä. Piti vaan tulla ilmottelemaan itestäni. Hyvää kevättä kaikille! Ehkä vastedes kirjottelen useammin :)

anteeksi

mulla on niin paha olo. Mä haluan tehdä itelleni jotain, oon niin läski sika. Peruin tänkin viikon psykologiajan.
En jaksa tätä elämää. Miks mä en osaa nauttii mistään? Tunnen kokoajan pelkkää ahdistusta? Miks asiat, jotka ennen on tuottanu mulle iloa ahdistaa mua niin paljon? mikä  mua riivaa?!
Joo. Tällä hetkellä istun junassa. Matkalla kohti kotia. Kaikki ihmiset näkee miten ruma ja lihava oon. Mä haluun äkkiä kotiin että saan hautautua mun omaan ihanaan sänkyyn itkemään mun paskaa elämää.
Anteeksi. Mä vaan haluan pois. Niin pian..
Huomenna paastoan. Ja lauantaina. Mua ei voi estää kukaan. Ei äitikään. Mä en vaan syö mitään. Enkä juo. Ens viikolla syönättömyys on luultavasti helpompaa. Mun vaan täytyy pystyä tähän.
Täytyy varmaan jossain vaiheessa kertoo totuus psykologillekin. Kyllä, mä olen valehdellut sille. No onko siinä mitään järkeä? No ei.

Nobody knows

Mä en taaskaan oo kirjottanut. Mulla ei oo ollu voimia oikeen mihinkään ylimääräseen, ja päivät on menny yhdessä sumussa. Täällä mä vieläkin oon vaikken haluaisi.

Itseviha on aivan kamala ja ne äänet huutaa päässä vahvemmin mitä ikinä. Ahdistus syömisitä ja peilikuvasta. Mä en saa syödä, en saa juoda, en ansaitse tätä, oksettava, ruma, ällöttävä, läski läski läski läski.
Kuole pois, susta ei välitetä. Sulla ei ole mitään merkitystä. Oot turha ihminen, oot näkymätön muille. Oot ilmaa, kukaan ei tajuais edes sun poislähtöä. Ei kukaan. Vaikka ne sanoo että oot tärkee, se ei pidä paikkaansa. Sä et oo tärkee kenellekkään.

"Musta alkaa kokoajan tuntumaan enemmän siltä, että osasto olis se paras vaihtoehto. Musta tuntuu ettei nää asiat oo menny yhtään paremmaks."

Ne sanoo niin. Ne anto lääkettä mutta luin sivuvaikutuksista et se nostaa painoa. Mä mielummin kuolen kun lihon. Ne sano että kahden kuukauden päästä katotaan vaikuttaako lääke. Mutta mä en syö sitä. Ne anto mulle kaks kuukautta lisää aikaa kuolla.

Miksi kukaan ei tajua että mä en jaksa enää. MÄ EN JAKSA ENÄÄ.

En jaksa esittää normaalia. En jaksa enää pitää kulisseja yllä. Mä oon niin  hajalla. Rikki. Raunio.

Miks mun pitää elää? Miksi? mä en saa vastausta. Koska ei mun pidäkkään. Mä voisin tehdä sen. Kukaan ei vois estää mua. Mä en enää jaksa enkä osaa puhua. Mä karkaan takaovesta ja häviän elämälle. Mä en vaan jaksa taistella enää.