Oon huutanu keuhkot pihalle

Mulla on nälkä. Niin nälkä että heikottaa ja näköä haittaa. Mutta mä en syö. Mä luen muiden blogeja ja saan niistä inspiraatiota ja motivaatiota. Mun on pakko olla syömättä. En halua juodakaan mitään.
Menkat ei oo tullu vähän yli kahteen kuukauteen, en tiedä missä ne on. Ei kyllä haittaa yhtään. Jäispä vaan kokonaan pois. Mulle on sama, mitä mä itselleni tällä teen. Mä kuolen kuitenkin.

Mua palelee, ja mun sormet sinertää. Mulla on päällä kaksi hupparia, pitkät villasukat ja lämpimät housut, mutta silti palelee.

 Tänään luin mun päiväkirjaa, jossa on kirjoitukset ovat suurimmaksi osaksi vuoden takaisia. Siellä oli esimerkiksi listaa siitä, mitä hyviä puolia laihuudessa on. Myös vuoden takaiset mittani, joista olen pienentynyt, vaikka luulin isontuneeni.

Viimeiset pariviikkoa on menny ihan ohi. Musta tuntuu, että mä olen jossain horroksessa. Mä olen äärimmäisen väsynyt, ja olen nukkunut viitenä aamuna pommiin. Luvattomia poissaoloja on kertynyt aika iso määrä. Päälle pukkaa tenttejä ja kokeita ja portfolioita sekä muita koulutehtäviä. Mä en oikeasti jaksa. Mä oon niin loppu ton koulun kanssa. Mä en vaan jaksa avata silmiäni enää koskaan. En halua käydä koulua, en halua mennä sinne. En jaksa En jaksa En jaksa.

Maanantaina taas uusi psykologiaika. Se siirsi sitä viimeksi, kun valehtelin nukkuneeni pommiin. Mä en oikeasti halua mennä sinne. Mua ahdistaa niin paljon. Mä valehtelen kaikille, että mulla on kaikki hyvin, että pääsen siitä eroon. Mua ahdistaa, kun se taas ehottaa sitä lääkäriaikaa. Ja se pistää mut taas niihin tutkimuksiin. Mä en vaan kestä enkä halua.

Mä haluan tappaa itseni. Mä suunnittelen kaiken viimeistä piirtoa myöten, mä haluan vaan sulkea silmäni ikuiseen uneen. En koskaan enää avaa silmiäni. En enää koskaan herää.