Anxiety

Ajatukset kiertävät kehää ja ahdistus kasvaa hallitsemattomaksi.
Oon pikkuhiljaa tulossa hulluksi.
Mä oon padonnut toukokuun lopusta kaiken sisälleni, ja olo alkavaa olla jo ihan sietämätön.
Toukokuun lopussa mulla oli viimeinen käynti terkkarilla.
Siitä eteenpäin asiat ovat menneet lievästi sanottuna alamäkeä.
Mä en pärjää yksin.
Jospa mä tyhjentäisin lääkekaapin. Ja nukkuisin pois. Pääsisin vapaaksi tästä ahdistavasta olosta. Tällä hetkellä mua masentaa ihan kaikki.
Seuraavaksi tulee talvi. Ja mun vaaka ei toimi, mua ahdistaa, kun en tiedä mun painoa. Mua stressaa koulu. Mua pelottaa, että mä jään yksin. Että musta ei enää välitetä, eikä mua jakseta katsella. Mua ahdistaa peilikuva. Ja mua ahdistaa tää olo. Mua ahdistaa mun syömiset, jotka tällähetkellä menevät päin hanuria. Ja mua turhauttaa, ku oon niin pelkuri. Mua ahdistaa, koska en osaa puhua kellekkään mun olosta. Mua ahdistaa niin paljon, että mä vajoan omaan synkkään maailmaani.
Mä en jaksa. En oikeasti jaksa.
Onko pakko elää, jos ei jaksa?
Ahdistus on tiukasti kiinni mussa. Mä en enää näe mitään muuta, kuin epätoivoa. Maailman ääriviivat sumentuvat, kun kyyneleet täyttävät silmäni.
Joku yrittää kuristaa mut hengiltä.
Pian mä lakkaan hengittämästä.
Mä toteutan kaikkien hartaimman toiveen.
Ja elämä hiipuu musta pois.
Mun liekki sammuu pian. lopullisesti.