Trying to find my way

Oon ollut kohta paikoillaan kymmenen tuntia. Mä makoilen sängyssä silmät auki, ahdistuneena. Aika kuluu, päivät menevät ohitse. Mä oon ihan lamaantunut.
En jaksa elää. En jaksa enää hengittää. En jaksa pitää silmiäni auki.
Annan ajatusten vallata pääni. Seuraavassa hetkessä tunnen, kuinka ahdistus hiipii jokaiseen ruumiinosaani. Mä en voi hengittää.
Mä en halua olla tällainen.
Haluan elää.
Toisaalta, halu kuolla on yhtä suuri. Elämä on ihan kamalan vaikeaa.
Mä edelleenkin haluan olla kaikkein pienin. Haluan olla näkymätön lasikeijukainen. Haluan joskus olla niin kevyt, että lähden tuulen mukaan. Parempaan paikkaan.
Mutta samalla syömishäiriöiset ajatukset ahdistavat. Mä olen ymmärtänyt, etten voi elää normaalisti. Syöminen ja syömättömyys ovat todella suuri osa elämääni.
Kyllä, se häiritsee elämääni. Jokainen ateria on taistelu. Ruoka on vihollinen.
Toivon, että tämä on vain paha uni.
Vaikka tiedän ettei se ole.
Tämä taistelu vie voimat. Ja elämänhalun.